12.1.2018

Luopumisia ja hyväksymisiä

Selailin tässä tekstejä, jotka olivat jääneet blogiini luonnoksiksi, mutta joita en syystä tai toisesta ole tullut koskaan julkaisseeksi. En tiedä, miksi jätin julkaisematta tämän alla olevan tekstin viime kesältä. Olinko sillä hetkellä liian surullinen vai enkö vain halunnut valittaa? No mutta, tällaisia ajatuksia viime kesältä:


Tähän ikään mennessä on elämältä ehtinyt saada jo aika paljon. Tiedän, että paljon on vielä tulossa, mutta kaikki se, mitä olen ehtinyt elää, kokea ja saada on muokannut minusta sen, mitä olen nyt. Mukaan on tietenkin mahtunut iloja ja suruja, tasaisen harmaata (hyvällä tavalla) arkea, yllättäviä tilanteita, luopumisia, hetkessä elämistä ja suunnitelmallista puurtamista.

Tällaisia asioita tulee miettineeksi aika ajoin ja muistan, kun hieman ennen 40 täyttäessäni jotenkin ahdisti koko ikä. Neljäkymmentä vuotta. Kamalan vanha ja mitä sen jälkeen? Onko elämä jo eletty vai mitä tässä oikein tapahtuu?

No, vastaus meni kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että eipä oikeastaan mitään pahaa tapahtunut. Itseasiassa täytettyäni tuon 40 mukaan astui sellainen tietty levollisuus ja rauha ja vakaa luotto siihen, että koska on pärjätty tähänkin asti, pärjätään myös tulevaisuudessa. Polkuni alkoi näyttää selkeämmältä kuin koskaan ja uskallus tehdä asioita juuri itselle sopivalla tavalla lisääntyi ja isojenkaan ratkaisujen äärellä ei pakka mennyt enää niin sekaisin.


Kuitenkin nyt muutaman vuoden tätä 40+ vuosia tallanneena on väkisinkin tullut huomattua tiettyjä asioita, joista täytyy luopua. On niitä ajatuksia, joista luopuu pikkuhiljaa ja ne hyväksyy ihan kaikessa rauhassa. Ilman sen suurempaa tunnetta. Ja sitten on niitä, joille täytyy jättää hyvästit hieman aiemmin, kuin olisi ajatellutkaan.

Yksi tällainen luopuminen, joka on tapahtunut aika luonnostaan, mutta aiheuttaa tietynlaista haikeutta on se, että en tule enää saamaan lapsia. Vaikka vauvakuumeeni helpotti jo lähes 10 vuotta sitten toisen lapsen saatuani, enkä ole enemmästä haikaillutkaan, on se ajatus silti jotenkin haikea, kun vastaan tulee se hetki, että se ei olekaan enää mahdollista. Tai ehkä se olisi mahdollista, mutta omalla kohdallani ei suotavaa/järkevää. Pientä luopumista henkisellä tasolla tämä kuitenkin vaati, kun ajatus siitä, että se aika on omalla kohdallani ohi. Onneksi minulla on muistot tallessa omista lapsistani pieninä ja näin jälkikäteen voin vain todeta, kuinka nopeasti se aika menikään. Tällä hetkellä vierelläni seisoo lähes mittaiseni 12-vuotias, joka lainailee vaatteitani ja käytämme samoja kenkiä. 9-vuotiaskaan ei enää paljon apuja kaipaa, vaan on hyvin omatoiminen ja omaa polkuaan kulkeva määrätietoinen naisenalku.


Omia lapsiaan seuraillessa muistaa myös sen vapauden ja huolettomuuden tunteen, joka vaihtuu jossain kohtaa aikuisuuden pieneksi kiireeksi, vastuunkannoksi, taloudellisiksi huoliksi. Toki tilalle tulee myös toisenlainen vapaus, mahdollisuus päättää omista asioista ja valinnoista, syvempää ymmärrystä elämästä. Mutta se huolettomuus ja nuoruuden tunne. Sitä on joskus ikävä. Ne ovat osa mennyttä elämää ja mieli täynnä hyviä muistoja. Ne ovat kuitenkin asioita, joita ei enää ole ja jotka on täytynyt hyvästellä.


Tällaisten luonnollisten, iän tuomien asioiden lisäksi on niitä asioita, jotka tulevat vähän odottamatta. Kuten monet terveyteen liittyvät asiat. Huomaan, kuinka tämänikäisenä on tärkeää pitää huolta omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Löytää se oma tasapaino tekemisen ja olemisen välille. Osata asettaa järkeviä rajoja huomioonottaen sen, että vaikka mieli olisi kuinka nuori, kroppa ei enää ole. Vaikka olen paremmassa kunnossa kuin parikymppisenä, ei kroppa silti palaudu enää samalla tavalla, eikä sitä voi kohdella yhtä huolettomasti.

Ja vaikka kaikenkaikkiaan olenkin terve ja kaikki on ok, on vastaan tullut terveyteen liittyviä asioita jopa hieman yllättäen, jotka eivät enää palaa, vaan joiden kanssa täytyy vain elää. Asioita, joista on täytynyt luopua ehkä hieman liian aikaisin tai joita ei ole osannut ajatella. Esimerkkinä vaikka ylikunnon jättämät "muistijäljet" kroppaan. Ne aiheuttavat toisinaan hieman alakuloa ja jopa surua, kun ymmärtää, että tästä eteenpäin sinulla on vain muisto siitä, miltä tuntui elää ilman tiettyjä vaivoja. Ja osasinko oikeasti arvostaa sitä, jopa hyvinkin itsestäänselvää asiaa ja terveyttä, kun minulla se vielä oli.

Ei tällaiset asiat onneksi omalla kohdallani ole mitään rajoittavia juttuja, mutta joskus sitä vain jää miettimään näitä asioita vähän siltä melankolisemmalta kantilta. Ehkä ihan tervettä välillä näinkin. Ei kai kaikkea aina tarvitsekaan ajatella pelkän positiivisen kautta.

Jäätkö sinä koskaan tällaisiin ajatuksiin?


1 kommentti:

  1. Kyllä, nämä ovat kovinkin tuttuja ajatuksia! Mulla ei 40-vuotiaana ollut minkäänlaista kriisiä; olin saanut ainoan lapseni 38-vuotiaana ja kaikki oli tuolloin niin ihanaa, että en osannut edes miettiä ikää tai siihen liittyviä muutoksia. Ja on elämä toki edelleen ihan yhtä ihanaa, mutta nyt viidenkympin kynnyksellä kaikenlaisia vanhenemiseen liittyviä ajatuksia on alkanut pyöriä mielessä.

    Biologina suhtaudun ikääntymiseen ja vanhenemiseen sinällään aika "tieteellisen tyynesti". Harmaat hiuksissa, juonteet kasvoissa, vetovoiman vaikutus kropassa ja jopa ajoittainen "päässä viiraaminen" (hehee) alkavien vaihdevuosien johdosta kuuluvat ihmisen elämänkaareen. Mutta se, mikä pysäyttää, on AJAN KULUMINEN. Että jokainen päivä on pois jäljellä olevasta elämästä ja välillä iskee paniikki siitä, ehdinkö kaiken, mitä vielä haluan. On jännä, miten tätä tunnetta ei nuorempana pystynyt millään ennakoimaan eikä tajuamaan, mutta nyt kun se välillä iskee, se on suorastaan järisyttävän voimakas. Siihen liittyy juurikin tuota mainitsemaasi melankoliaa - en (vielä?) varsinaisesti pelkää vanhenemista, mutta olen nyt tajunnut sen, että sitä kohti ollaan menossa. Siksi yritän elää jokaisen päivän ihan täysillä. En mieti menneitä ja yritän liikaa olla pohtimatta tulevaisuutta, vaan yritän keskittyä just tähän hetkeen.

    Kivaa sunnuntaita sulle Terhi!

    VastaaPoista