4.1.2018

Alku aina hankalaa (=kamalaa)...

Juokseminen on ollut minulle aina jollain lailla tärkeä harrastus. On ollut aikoja, kun olen juossut enemmän ja aikoja, kun juoksu ei ole vain huvittanut. Tai sitten en vain ole pystynyt. Tässä viimeisen vuoden aikana olen oppinut todella arvostamaan tätä lajia, koska se vietiin minulta hetkeksi pois, eli en pystynyt juoksemaan. Aiemmin pidin niin montaa asiaa itsestäänselvänä ja kohtelin niitä vähän sillä asenteella, että ehkä joskus, onhan tässä aikaa.

Viimeinen polvileikkaus ja viime talvinen onnettomuus saivat miettimään, että ei sitä aikaa oikeasti välttämättä ole. Ja juoksu on kuitenkin yksi niistä jutuista, mitä haluaisin tehdä. Pitkään katsoin muita juoksijoita ja mietin, että kyllä minäkin vielä, kun se aika taas on.



Nyt olen käynyt säännöllisesti juoksemassa jo jonkin aikaa ja vihdoin ja viimein juoksu alkaa tuntua paremmalta. Alku oli ihan kamalaa, kun ei vain jaksanut. Oli pakko kävellä välillä, juoksun jälkeen vähintään seuraava yö meni sängyssä pyöriessä, kun jalkoja pakotti niin paljon. Keuhkot huusivat lenkeillä hoosiannaa. Mutta sitkeästi vain vedin treenikamoja päälle kerta toisensa jälkeen ja vaikka välillä käännyin vielä eteisessäkin takaisin, että en muuten mene, tuli kuitenkin enemmän mentyä, kuin jäätyä.

Ja nyt vihdoin alkaa parin kuukauden juoksujen jälkeen askel olla hieman kevyempi ja henki kulkea tasaisemmin. Vauhti ei päätä huimaa vieläkään, mutta pikkuhiljaa tässäkin kehittyy. Olen niin tyytyväinen jo siihen, että pystyn juoksemaan ja alun kamaluudesta on päästy. Nythän tämä on toistaiseksi vain sitä, että juostaan. Juostaan treeni toisensa perään, ja pikkuhiljaa alkaa varmasti tapahtumaan. Pääasia on se, että nautin. Ja varsinkin PYSTYN.



2 kommenttia:

  1. Ihan sama juttu jumpassa käymisen suhteen; nyt, kun olen pitkästä aikaa ruvennut käymään ryhmäliikuntatunneilla ja tehnyt myös kotona lyhyitä kotitreenejä, niin pakko myöntää - ei se alussa ole todellakaan ihanaa, vaan ihan kamalaa :) Mutta se jumpan jälkeinen olo kyllä sitten voittaa sen kamaluuden, joten olen sitkeästi jatkanut. Kyllä se ihanaksi taas jossain vaiheessa muuttuu!

    Voi mikä ihana kirkas taivas ja valo noissa kuvissa, musta tuntuu, etten ole nähnyt tuommoista maisemaa aikoihin! Toivottavasti pian tulisi vähän lunta ja kirpeitä pakkasia, jotta saataisi valoa.

    Kivaa sunnuntaita sulle Terhi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä nimenomaan pitää ajatella vähän pidemmällä aikajaksolla ja luottaa siihen, että jossain kohtaa tästä taas nauttii. Ja pyrkiä siihen, että pitkiä taukoja ei pääsisi syntymään. Ainakin juoksun kohdalla tuntuu, että ihan kuin pitäisi aloittaa joka kerta alusta tauon jälkeen. Mutta kyllä se taas tästä ;)

      Poista