29.10.2017

Nostalgiaa

Syyslomaviikolla kävin Lappeenrannassa pariin otteeseen. Ensin viemässä nuoremman tenavan sinne ja puolessa välissä viikkoa tehtiin vaihtarit ja vanhempi jäi Mummilaan. Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä poikkesimme vanhemman neidin kanssa ihastelemassa auringonlaskua paikassa, jossa itse kävin nuorempana monesti. Minulla oli tapana käydä tässä paikassa juoksulenkillä, katsella maisemia ja kävellä kallioilla. Ja sitten juosta takaisin kotiin. Kai sitä jo teini-ikäisenäkin tiedostamattaan halusi rauhoitella mieltään luonnonrauhassa. Paikassa, missä ei ollut hälyä ja sai olla oman (teiniahdistuneen) mielensä kanssa.


Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Lappeenrannan Voisalmessa, josta muutimme ollessani 12-vuotias Kivisalmeen. Kun ajaa näiden kaupunginosien läpi isoa tietä, pääsee Taipalsaarelle. Matkalla sinne on tämä kallio, juuri siinä kohtaa, missä Voisalmensaari loppuu ja Kuivaketvele alkaa.

Ajelimme siis ennen kotiinlähtöä näille kallioille ihastelemaan auringonlaskua, joka pistikin hienot näytökset sinä iltana. Pikkuhiljaa auringon laskiessa juttelimme vanhemman neidin kanssa niitä näitä, otimme molemmat kuvia ja ihastelimme kaikessa rauhassa laskevaa aurinkoa.


Auringon laskettua ajelimme vielä kaikessa rauhassa läpi lapsuudenmaisemieni kohti kutostietä, joka veisi meidät takaisin lapsieni lapsuusmaisemiin. Matkalla höpöttelin ajatuksiini uppoutuneena omia muistojani lapsuudesta ja minulle niin läpeensä tutuista maisemista; tuossa talossa minä asuin, ja tuo tuolla oli minun huoneeni ikkuna, tuossa Tanhuantiellä asui paljon ystäviäni ja tuossa bussipysäkillä minä aina odottelin linja-autoa, tuossa oli minun ala-aste ja tuossa oli minun tarha. Tätä monologia jatkoin niin pitkään, kunnes pääsimme lapsuudenmaisemieni ulkopuolle. Sitten istuimme molemmat hiljaa.

Jossain vaiheessa mietin, että kuinkakohan paljon mahtaa omaa lastani kiinnostaa, millä bussipysäkillä minä bussia oikein odotin, mutta hän totesi pienen hiljaisuuden jälkeen, että oli varmasti kiva kasvaa näin nätissä paikassa. Totta. Jos sitä ei itse ehkä lapsena ja varsinkaan nuorena nähnyt nuoruusmaisemiaan samalla arvostuksella, kuin tänä päivänä, niin hyvä paikka se oli kaikin puolin kasvaa.


Samalla tulin miettineeksi sitä, kuinka jännältä tuntuu kertoa itselle niin tutusta ja läheisestä asiasta, joka omalle lapselle on täysin vieras. Hänelle tämä kaupunki, nämä seudut, jonne olen muuttanut aikuisena, on samanlainen osa hänen lapsuuttaan, kuin mitä nuo omani olivat minulle. Vaikka tunnen olevani kotona ja nykyinen seutu jättää lapsilleni varmasti samanlaiset muistot ja tunnejäljen jonnekin syvälle, tuntuu silti jollain lailla haikealta, että se, mikä on juurtunut syvälle minuun, on lapsilleni täysin vieras paikka, jonne heillä ei koskaan tule olemaan samanlaista tunnesidettä.

He eivät koskaan tule tallamaan samoja katuja, istumaan samalla koulun aidalla ystäviensä kanssa, viettämään aurinkoisia päiviä samoilla uimarannoilla. He luovat täysin omat tunnesiteensä tähän kaupunginosaan, näihin katuihin, ystäviinsä. Tietenkin. Tietenkin se menee näin. En minä voi tarjoilla heille samoja muistoja, mitä minulla itselläni on. He luovat omansa, joista he ehkä kertovat joskus tulevaisuudessa omille lapsilleen.






28.10.2017

Päivän asu (luonnon, ei minun)

Syksyn kuulaus ja ruska muuttuivat kertaheitosta, kun pari päivää sitten yön aikana oli satanut lunta. Aamulla verhoja availlessani oli valkoinen maa ja lunta tuli vaakatasossa. Tiedän, että nämä juttuni kiertävät samaa kehää, mutta haluan silti sanoa, että jos vielä vuosi sitten olisin verhot avattuani ajatellut "hrrrr", sulkenut verhot ja kipittänyt takaisin peiton alle ja toivonut sen olevan vain pahaa unta, ei lumentulo tänä vuonna tuntunutkaan siltä, että "hrrr" olisi ollut negatiivinen asia.

Mietin, missä mahtavat olla ne hieman lämpimämmät hansikkaat (löysin vain toisen!) ja se pipo, jossa ei varmasti pää palellu. Pahinta talvella on kylmyys ja jos ja kun siihen on aika helppo vaikuttaa omilla valinnoillaan, en jää miettimään, meneekö tukka lysyyn tai sopivatko nämä kuinka täydellisesti muiden vaatteiden kanssa. 

Siinä missä joku kuvaa päivän asuja, on minusta paljon mielenkiintoisempaa kuvata "päivän luontoasuja". On päiviä, kun asut ovat kauniita auringonnousuja tai aurinkoisia maisemia. Ja on päiviä, kun luonnossa näkyy muutos, kuten kaikessa karuudessaan näissä kuvissa. Kun lunta sataa vaakatasossa ja luonto ei ole ihan vielä tehnyt muutostaan, mutta on kuitenkin matkalla sinne.

Myös tällaisia kuvia on minulla paljon, mutta ne jäävät usein julkaisematta. Vähän niin kuin jollain ne arkisemmat asut. Silti näissä on mielestäni jotain karun kaunista. Samoin kuin on niissä tuulisissa päivissä, kun tiedät ilmanalan vaihtuvan ja tuulten tuovan jotain, yleensä joko kaunista tai sateista ilmaa. Tällaisina päivinä luonto ei tarjoa kauneinta itseään, mutta aitoa sellaista.



Jotenkin haluaisin tarjota enemmän sitä autenttisuutta. Niin kuvissa kuin näissä kirjoituksissa. En ole mielestäni luonut mitään blogiminää tai siloitellut kuvia överiksi kuvankäsittelyohjelmalla (lukuun ottamatta rajauksia tai syventämistä). Silti joskus tuntuu, että voisin antaa vieläkin enemmän, olla enemmän minä. Antaa kuvien olla joskus näitä karumpia ja arkisia sekä juttujen vielä enemmän minua, tuulineen ja poutapäivineen.

25.10.2017

Uusia aamuja ja ajatuksia

Eilisaamu aukeni kyllä aivan mielettömällä auringonnousulla, kun sumu oli ainakin meilläpäin todella vahva. Hyvä että näki autolla ajaa paikka paikoin. En taas malttanut olla pysähtymättä ja kaivelematta kameraa esiin, kun pelloilla viipyilevä usva oli niin kaunis näky. Tai se hetki juuri ennen auringonnousua, kun taivas värjääntyy oranssinpunertavaksi.


Auringon noustua "jouduin" pysähtymään vielä toiseenkin otteeseen, kun aurinko paistoi niin kauniisti sumun ja puiden takaa. Jos aiempina vuosina olen ensimmäisten pakkasten tultua nostanut hartiat korviin ja manannut kylmyyttä ja talven tuloa, tuntuu, että tänä vuonna tästä vuodenajasta saa irti ihan eri tavalla.

En ole tajunnutkaan, kuinka koukuttava aika syksy on "luonnonihmeiden" bongailuun. Päivittäin seuraan avaruussäätä ja mahdollisia revontulia. Iltaisin tähyilen taivaalle ja toivon kauniita auringonlaskuja. Nyt yöpakkasten jälkeen luonto antaa ihan mielettömän kauniita aamuja, kun luonto on peittynyt kuuraan. Pitkän sadejakson jälkeen odotan kirkkaita yötaivaita, jotta pääsisin kuvaamaan linnunrataa.


Näitä luonnon antamia näytöksiä ihaillessani ja kuvaillessani toivon, että kehittyisin vieläkin paremmaksi kuvaajaksi ja joku päivä voisin yhdistää tämän harrastukseni työhöni.

Töistä puheenollen. Eilen mietin töistä kotiin ajellessani, kuinka oma asennoitumiseni kiirettä kohtaan sai uuden suunnan, kun ravistelin suurimman osan rooleistani ja ymmärsin, kuinka paljon helpommalla pääsee vain olemalla minä. En tarkoita rooleilla sitä, että olisin esittänyt jotain muuta kuin olen, mutta jätin itseni arvottamisen sen mukaan, mitä teen. Ei minun tarvitse erikseen olla ryhmäliikuntaohjaaja, personal trainer, äiti, vaimo ja mitä näitä nyt on.

En osaa vieläkään sanoa, kuinka suora yhteys näillä kahdella asialla, rooleilla ja kiireellä, on, mutta kovasti se helpotti arjen pyörittämistä. Yhtäkkiä tuntuu, kuin minulla olisi paljon enemmän aikaa liikkua luonnossa, olla kotona, jakaa työn ja vapaa-ajan suhde keskenään järkevästi. Tämä selviää minulle kyllä ajan kanssa, mutta nyt nautin tästä vapauden tunteesta.




23.10.2017

Lapset mukaan metsään

Ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat tänään tänne meidän huudeille ja kai se tarkoittaa sitä, että pikkuhiljaa on henkisesti aloitettava talveen valmistautuminen. Suurin osa kaikista konkreettisista jutuista on onneksi hoidossa; piha on laitettu kutakuinkin talviteloille, pidetty huolta, että polttopuita riittää talveksi, talvivaatteet on jo osittain kaivettu varastosta. Kun vielä saisi tämän oman mielen mukaan siihen ajatukseen, että on ihan kiva, kun tulee talvi, eikä niin, että sitten alkaakin se ajanjakso, kun on kylmää ja pimeää.

Olen tässä viime aikoina aloittanut sellaisen pehmeän sisäänajon omien lasten luontoretkeilylle. Lasten ollessa pieniä luontoretket olivat satunnaisia retkiä metsään makkaranpaistoon, mutta varsinaisia yön yli retkiä emme ole yhdessä luontoon tehneet. Toisaaltaan harmittaa, että tämä oma luontohurahdus tapahtui lasten ollessa vasta vähän vanhempia, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Viime kesänä pistin teltat meidän pihalle ja vanhempi neiti nukkuikin teltassa yön yli nuoremman kömpiessä puolilta öin omaan sänkyyn. No, hiljaa hyvää tulee ja tällaisilla kokemuksilla toivon vieväni asiaa pikkuhiljaa eteenpäin. En haluaisi aiheuttaa ihan yhtä syviä "traumoja", kuin mitä vaikka koulujen liikuntatuntien hiihdot aiheuttivat. Ehkä minäkin ostan vielä joskus sukset.

Tässä otetaan kuvaa koirasta ;)
 

Tämä on kyllä oma taitolajinsa. En tiedä, onko meidän jälkikasvu jotenkin poikkeavaa (tuskinpa), mutta heidän unelmareissu ei kohdistu metsään ja vaeltamaan. Eikä sen tarvitse tietenkään se vaihtoehto yksi ollakaan, mutta jos siitä ajan mittaan saan edes yhden mukavista vaihtoehdoista, tunnen olevani voittaja. Toistaiseksi juuri teini-iän kynnyksellä oleva vanhempi neiti valitsee mieluummin ihanan joutilaisuuden, kuin lähtisi retkeilemään. Nuorempi lähtee mielellään, kunhan ensin on selvitetty, mitä fasiliteettejä kyseinen kohde sisältää ja kuinka pitkään reissussa ollaan sekä mitkä ovat mahdolliset skenaariot, mitä voi tapahtua. Kyllä, hän on aika mainio tapaus.



Hyviksi keinoiksi  tavoitteeni saavuttamiseksi olen todennut pienet metsäretket koiran ja lasten kanssa. Mukaan voidaan ottaa pussi, jos sattuu löytymään sieniä ja jos aika osuu kohdilleen, on auringonlaskun seuraaminen kauniilta paikalta hyvä idea. Nämä ovat olleet sellaisia juttuja, joissa askel ei ole alkanut painaa, kun matkalla on ollut tekemistä ja ollaan välillä pysähdelty katsomaan luonnon ihmeitä, naurettu käpy suussa säksättävälle oravalle, tunnistettu lintuja ja kasveja tai bongattu niitä sieniä. Pieniä tuuletteluja teen mielessäni, kun kuulen toiveen paremmista vaelluskengistä joululahjaksi, kamerasta, jolla voisi kuvata luontoa ja napakasta repusta, jossa voisi kantaa omia tavaroitaan.

Tästä seuraava taso on sitten vähän pidemmät päiväretket eväineen ja ruuan tekoineen. Ja ehkä ensi kesänä voisimme kokeilla jo teltassa yöpymistä muualla kuin kotipihalla.


21.10.2017

Neljä vuodenaikaa

Jos näistä viime teksteistä on varmasti käynyt ilmi, että syksy on mielestäni aika kivaa aikaa, niin ei nuo muutkaan vuodenajat mitään huonoja ole. Huomaan vuosi vuodelta koko ajan selvemmin eläväni vuodenajan mukaan.




Kesällä mietin, kuinka kesä on maailman parasta aikaa. Sama juttu syksyisin, talvisin ja keväisin. Ainoa, mikä tuntuu hieman haastavalta, on siirtymät. En haluaisi luopua kesästä ja tuleva syksy tuntuu ankelta. Kun siirtymä on tehty, onkin syksy ihan parasta aikaa ja tuleva talvi tuntuu kovin pimeältä ja kylmältä vuodenajalta. Ehkä näihin siirtymiinkin löytyy joku tasapaino jossain vaiheessa. Ulkomaanmatka tai jotain. Hah hah.

Vuodenaikojen mukaan eläminen on korostunut selvästi tämän luontoon hurahtamisen jälkeen. Eri vuodenajat on luonnollisesti helpompi aistia ja tuntea ulkona; kuinka luonto herää keväällä eloon ja kuinka se vastaavasti vetäytyy lepoon syksyisin. Tämä konkreettinen luonnon muokkautuinen vuodenajan mukaan juurruttaa jollain lailla ainakin itseäni kokemaan kaikki vuodenajat hyvinkin vahvasti. Huomaan kaipaavani koko ajan enemmän luontoon, metsään, olla osa sitä. En ehkä osaa selittää sitä, mutta nyt kun olen tämän yhteyden luonut, haluan vahvistaa sitä jatkuvasti.

Tämän lisäksi eri vuodenajat voi nähdä ja aistia jo ihan reissuilla ruokakauppaan. Hedelmä- ja vihannesosasto kertoo, mikä hedelmä, vihannes tai marja on sesongissa. Tänään bongasin persimoneja ja viime viikolla tulivat mangot. Vaikka mielelläni suosin lähellä tuotettua ruokaa, ovat nämä "etelän eksoottiset" tervetullut lisä ja piristys syksyyn ja alkavaan talveen. Näiden lisäksi ostoskärriin lähtivät kotimaiset kurpitsat. Vamistan mielelläni ruokaa kauden kasviksista ja monesti menee niin, että samaa herkkua tulee syötyä aika paljon ja juuri kun se alkaa jo hieman tympimään, onkin jo seuraavan kausivihanneksen/-hedelmän/-marjan vuoro.

Sen lisäksi, että kaupasta voi bongata kauden vaihtelut, näkyy se vielä selvemmin luonnossa; mustikat, puolukat, sienet ja muut syötäväksi tai muuten jatkojalostettavaksi sopivat ainekset tarjoavat laajan kattauksen aina niille sopivaan vuodenaikaan. Tai puutarhassa kypsyvät vihannekset, marjat ja hedelmät. Olen miettinyt, kuinka hienoa olisi olla edes jollain lailla omavarainen. Omistaa vieläkin isompi kasvimaa ja tietenkin varasto kaikkien tuotteiden jatkosäilytykseen. Tämän hetkisellä puutarhani omavaraisuusasteella nälkäkuolema saapuisi ehkä viikossa. Tasaisesti toki satoa tulee pitkin kasvukautta, mutta varsinaiseen säilöntään menee aika pieni osa. Mutta ehkä tulevaisuudessa.

19.10.2017

Hummusta

En malta olla jakamatta näitä kaikkia syksyisiä kuvia, joita olen tässä kuukauden aikana luonnosta ottanut. En tiedä, miksi tämä kuulaus ja syksy ovat iskeneet tänä vuonna niin kovaa. On vain ihanaa, kun on syksy. Olenko sanonut jo monta kertaa?

Vaikka ulkona onkin tullut vietettyä paljon aikaa, olen sentään malttanut olla sisällä edes sen aikaa, että olen saanut tärkeimmät työt tehtyä ja syötyä. Keittiössä viettämäni aika uusien reseptien parissa on kutistunut aika minimiin, mutta aina silloin tällöin tulee hyviä ja kokeilemisen arvoisia ideoita. Näistä yksi hyvä esimerkki oli kokeilla, kuinka maapähkinävoi taipuu hummuksessa ja siitä tulikin vakiokamaa omaan arkiruokailuuni.

 
Viime aikoina olen lisännyt hummuksen sekaan tekovaiheessa mantelitahnaa ja se on antanut hummukseen oman oivan lisävivahteensa. Mantelitahna on muutenkin aika monikäyttöinen tuote, jota olen lisäillyt mm. smoothien tai jugurtin päälle.  

Ensimmäistä kertaa testasin mantelitahnan lisäämistä hummukseen, kun valmistin ruokia syksyiselle joogaretkelle ja se sai hyvän vastaanoton osallistujien keskuudessa. Mitään maatamullistavaa en reseptiikassa tehnyt, mutta ehkä taas askeleen kohti parempaa hummusta.

  
Hummus
  2 prk kikherneitä
  1 rkl tahinia
1 rkl mantelitahnaa
2 rkl maapähkinävoita
4 rkl sitruunamehua tai puolikkaan sitruunan mehu
öljyä sen verran, että koostumuksesta tulee helposti levittyvää
  1 tl kurkumaa
½ tl cayennepippuria
1 tl suolaa

Soseuta kaikki aineet paitsi öljy monitoimikoneessa tahnaksi. Lisää lopuksi öljyä sen verran, että koostumuksesta tulee juuri sopivan notkeaa. Tykkään tehdä kerralla kunnon satsin hummusta, koska sitä kuluu mellä aika paljon. Annoksen voi toki puolittaa, jos määrä tuntuu liian suurelta.


18.10.2017

Syksyssä on fiilistä

Uskaltaisikohan sitä edes vähän toivoa, että ne jatkuvat sateet olisivat ainakin osittain takanapäin? Jos seuraavien päivien säätiedoituksia katsoo, niin siellähän näkyy jopa ihan aurinkoisia päiviä. Ne tuntuvat tällä hetkellä niin luksukselta. Olisi niin mukava olla ulkona ilman, että sade yllättäisi.

Pihatöitä olen tehnyt ihan kiitettävästi ilmoista huolimatta ja sunnuntaina pihaa haravoidessa alkoi jo tuska iskeä. Niin ihania, kuin haavanlehdet ovat kesällä puissa havistessaan, unohtuu kauniit kesäpäivät ja lehtien havina, kun syksyllä kasailee haravan kanssa sadatta lehtikasaa. Mies onneksi auttoi kasojen poisviemisessä, mutta huvitti hänen kommenttinsa, kun hän kysyi, kuinka monen vuoden lehdet täällä oikein on. Ihan vain tämän syksyn. Kun osa tontista on metsää, on myös lehtiä paljon.

Kasvimaa on jotakuinkin valmis talviteloille ja viinirypäleet, joista uhkasin tehdä viiniä, ovat odottamassa jatkojalostusta viileässä. Olen ihan vakavissani googletellut viininteko-ohjeita ja mielessäni jo pyöritellytkin jonkinlaisen ohjeen. Enää puuttuu tarvittava kalusto.

Olen aina villeissä unelmissani pyöritellyt sitä ajatusta viinitilasta Italiassa ja todellakin toivon, että tämä ei ole se universumin antama versio siitä. Kotiviiniä Kuusankoskella. Melkein sama asia.  




Jos nuo sateet nyt oikeasti väistyisivät taka-alalle, olisi mukava tehdä pieniä, vaikka edes yhden yön metsäretkiä. Ottaa kamera mukaan ja kuvailla syksyistä luontoa ja öistä tähtitaivasta. Viime viikon perjantaina onnistuin muutaman revontulen nappaamaan kameralle ennen taivaan pilvistymistä. Nyt sitten odotellaan seuraavaa revontulitarjontaa ja kirkasta yötaivasta. 


Mutta vaikka tässä sateista hieman on tullut marmatettuakin, on syksy kaikkinensa ollut kaunista aikaa. Kamera on kulkenut mukana lähes koko ajan ja kynnys pysäyttää auto tienlaitaan ja lähteä kuvaamaan luontoa on madaltunut huomattavasti. Jos vain aika antaa myöten, olen pysähdellyt kuvailemaan auringonnousua, usvaisia peltoja, illan viimeisiä auringonsäteitä, lohdutonta sadetta.


13.10.2017

Kun mieli vapautuu rooleista

Mennyt viikko on ollut taas kiireinen. Joskus mietin, kuinka ihmeessä muut ihmiset selviävät arjen pyörityksestä niin mallikkaasti ja itsestäni tuntuu usein siltä, että vaikka minulla olisi vuorokaudessa 30 tuntia, ei aika siltikään ehkä riittäisi kaikkeen siihen, mitä olen suunnitellut. Tiedän, että minulla on monta projektia käynnissä samaan aikaan ja olen luonteeltani sellainen, että minun on vaikea kestää keskeneräisyyttä tai sitä, että joku asia jää roikkumaan.

Viikolla mietin priorisointia ja mitkä asiat ovat niitä, jotka asettuvat TOP 3-listalleni ja mitkä tulevat sen jälkeen. Sanotaan, että ihminen pystyy hoitamaan kunnolla samanaikaisesti kolmea suurempaa asiaa. Itse toivoisin, että pystyisin hoitamaan vaikka kymmentä asiaa samanaikaisesti, mutta tässä kohtaa vastaan tulee se aika. Ja myös ehkä se tosiasia, että en vain pysty.


Tätä asiaa sainkin pyöritellä mielessäni koko eilisen päivän ihan rauhassa, kun aamulla olo oli jokseenkin "outo". Mietin jo keskiviikkoiltana Yogafuncia vetäessäni, että onpa kumman voimaton kroppa. Olo paljastuikin sitten torstaiaamuna oksennustaudiksi ja vaikka kyseistä tautia en suosittele kenellekään, toi se minulle, joka ei ymmärrä aina muuten pysähtyä, tarvittavan nollauksen. Eilen olin tuskin kolmea tuntia kauempaa hereillä pahimman olon väistyttyä. Peruutukseen menivät loppuviikon menot, koska olo on vieläkin kuin märällä lapasella.

Pakkohidastuksen myötä alkaa pääkoppa raksuttaa yllättävän nopeasti palikoita kohdalleen. Eilen niiden muutamien hereilläolotuntien aikana, kun oli pakko olla läsnä hetkessä ja omien ajatusten äärellä, kolahtelivat muutamat palikat kutakuinkin kohdilleen. Ja aivan kuin pisteenä iin päälle luin tänä aamuna Jennyn kirjoittaman jutun "Rakkaudesta työntekoon".

Tällä hetkellä oikeastaan kaikki, mitä teen, liittyy jollain lailla töihin. Se aika, mitä käytän koneella istumiseen, on pääasiassa joko tekstin tuottamista tai kuvien käsittelyä Mustila Puutarhan verkkosivuille tai oman yritykseni kirjallisia hommia tehden. Blogin kirjoittaminen on osa työtäni, koska samalla ne toimivat yritykseni verkkosivuina. Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan näitä sivuja lähden viemään, kun heitän harteiltani Personal Trainer-viitan ja laajennan toimintaani vieläkin kokonaisvaltaisemmin hyvinvointiin suuntautuvaksi. (Älkää ymmärtäkö väärin, en ole jättämässä PT-töitä.)

Sen lisäksi, että osa töistäni on aikaan ja paikkaan sitoutumattomia "istun koneella"-töitä, on osa töistäni niitä, joissa olen tiettynä aikana tietyssä paikassa. Nautin suunnattomasti ryhmäliikuntatuntien vetämisestä ja tällä hetkellä saan toteuttaa niin ryhmäliikunta-minääni, kuin valmentaja-minääni Personal Trainerina tasapuolisesti.

Näiden kolmen pääpalikan lisäksi moni muu asia liittyy välillisesti töihini. Suurin osa vapaa-ajastani, oli kyse sitten luonnossa retkeilystä, valokuvauksesta, valokuvauskurssin käymisestä, erilaisista tapahtumista, omasta treenaamisestani tai jopa ruuanlaitosta, liittyy tavalla tai toisella töihini.

Luonnossa liikkuessa mietin samalla, kuinka jakaa tietoa kohteesta muille ja miten pystyisin kenties hyödyntämään paikkaa omissa töissäni. Suurin osa ottamistani kuvista päätyy joko blogiini tai Mustilan nettisivuille. Vaikka valokuvauskurssille lähdin ihan vain omaksi huvikseni, on sillä suuri merkitys myös töihini. Treenatessani mietin samalla erilaisia variaatioita liikeistä ja niiden järjestyksestä ja kuinka tuottaa omille asiakkailleni vaihtelua treeneihin. Välillä jaan hyviksi vaitsemiani treenivinkkejä myös blogiin. Sama pätee ruuanlaittoon. 


Työn ja vapaa-ajan erottaminen on haastavaa ja joskus hieman väsyttävääkin. Tämä on ehkä se, joka saa minut tuntemaan sen kiireen. Varsinaisesti minulla ei ole edes kiire, mutta niin monen asian ollessa kytköksissä toisiinsa, alkaa kaikki se sälä ja asioiden yhteensovittaminen tuntumaan kiireeltä.

Tämä oli oikeastaan todella helpottavaa tajuta, että enää ei ole olemassa erillisiä miniä ja rooleja, vaan kun kaikki jollain lailla liittyy toisiinsa, ei kiirekään tunnu enää niin niskaan kaatuvalta. Aiemmin, kun työni liittyi pelkästään Personal Trainer-toimintaan, oli selkeästi työminä ja kotiminäni oli olla äiti ja vaimo ja kaikkea siltä väliltä. Pikkuhiljaa tässä vuosien varrella työminäni ja kotiminäni ovat jollain lailla sulautuneet yhdeksi ja jäljelle on jäänyt vain minäminä.


Minäminän, eli autenttisen minän löytyminen on ollut valtavan vapauttavaa ja kun ymmärsin, että voin olla vain minä, olin sitten töissä, treenaamassa tai vapaa-ajalla tai jotain siltä väliltä, alkaa kiirekin kadota pikkuhiljaa. Vaikka tämänkin asian olen jollain tasolla ymmärtänyt jo pitkään, olen vain tiukasti toteuttanut eri rooleja arjessani, vaikka niitä ei oikeastaan ole ollut olemassa enää pitkään aikaan. Ajat ja työnkuvani muuttuvat ja kehittyvät. Mieli on kuitenkin ollut se, joka on laahannut perässä.

Se ei tietenkään kadota sitä tosiasiaa, että edelleen minulla on tekemistä paljon ja priorisoinnin tarve on edelleen olemassa. Kuitenkin kiireen katoaminen pääkopan sisältä luopuessani erilaisista rooleista ja sulauttaessani ne kaikki yhdeksi on vapauttavaa ja kiireen tuntu pääkopassa helpottaa kummasti.

Näihin ajatuksiin toivottelen hauskaa viikonloppua!

Ja peeäs. Huomasitko arvonnan Facebook- ja Instagram-sivuillani (Tasapainossa - Personal Trainer Terhi Suur-Nuuja tai @terhisn)? Käy kertomassa kenet ottaisit mukaan I love me-messuille, niin olet mukana kahden lipun arvonnassa. Arvonta-aikaa on sunnuntaihin 15.10. klo 23.59 asti.