28.3.2017

Ollaan hiljaa vain, kun puhe turhaa on

Perjantaina se alkoi. Ensin päänsärkyä, lauantaina kuumetta. Sunnuntaina olo oli aavistuksen parempi vaikka kaktus kurkussa hieman häiritsi. Maanantaina olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Kaikki sattui, erityisesti puhuminen. Pahinta oli puhumisen päälle tullut yskäkohtaus. Oli parempi olla hiljaa. Viime yönä heräsin siihen, kun henki ei meinannut kulkea ja aamu aukesi vähintään ankeana. Olin saanut vielä bonarina nuhan. Mahtavaa.

Kun olo on tällainen, ei tietenkään harrasteta liikuntaa. Kun olo on tällainen, ei huvita kirjoittaa. Ei huvita kirjoittaa, koska en jaksaisi valittaa. Silloin on parempi olla hiljaa ja huilata pahimmat fiilikset pois, niin pään sisältä, kuin ulkoa. Näin olen aina ajatellut.

Tässä parin päivän aikana olen kuitenkin huomannut, että hiljaisuudessa on myös paljon hyvää. Tänä aamuna, kun olo oli ankeimmista ankein ja pään sisään hiipi pieni katkeruuden siemen siitä, miksi juuri minun pitää olla nyt kipeä? Miksi tämän äänenkin piti mennä? Juuri sillä hetkellä tajusin, kuinka tervettä on olla välillä hiljaa. Kuunnella omaa päänsisäistä puhettaan.

Oma työni on aina ollut puhumista; asiakaspalvelua, asiakkaiden neuvomista, ryhmäliikuntatunteja, luentoja. Käytännössä olen aina äänessä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta kuinka tervettä on olla välillä hiljaa. Vaikka sitten näin pakosta.

Itse asiassa hiljaa oleminen on aika mukavaa. Kun ääntä ei ole tai sitä seuraa yskänpuuska, ei huvita puhua, vaikka haluaisi. Mutta kun on tarpeeksi pitkään hiljaa, alkaa hiljaisuus tuntua aika mukavalta. Niin mukavalta, että voisin tehdä tätä enemmänkin. Kun olen hiljaa, tekee mieli kirjoittaa. Ristiriita tuli vain siitä, että ei huvita kirjoittaa, kun on kipeä. Ei huvita valittaa. Kunnes tajusin jotain niinkin olennaista, että kuka minua pakottaa valittamaan?


Niinpä niin. Ei kukaan. Vaikka olen kipeä, niin ei kai se automaattisesti tarkoita sitä, että pään sisäisen äänen ja kirjoittamisen pitäisi olla valittamista. Vaikka juuri nyt ei tee mieli hehkuttaa oikeastaan yhtään mistään, ei se tarkoita sitä, että pitäisi upota sinne toiseenkaan ääripäähän, elämän kurjuuden marmattamiseen.

Kirjoittamisesta on kuitenkin tullut minulle erityisesti viimeisen vuoden aikana todella tärkeää. Niin tärkeää, että haluaisin käyttää tähän paljon enemmän aikaa, kuin mitä minula siihen nyt mahdollisuutta. Olen puhunut elämässäni niin paljon, että vaihteeksi on mukava kirjoittaa. Kirjoittaa kaikkea jo sanomaansa ja purkaa sitä pään sisäistä ääntä, jota ei aina saa puhumalla auki. Kirjoittaessa ajatukset tulee jäsenneltyä paremmin ja samalla ne järjestyvät myös sanoiksi ja puheeksi, jossa on joku punainen lanka.

Tässä hiljaisuudessa on tullut mietittyä, kuinka paljon minulla olisikaan sanottavaa kirjoitettavaa. Kuinka haluaisinkaan tästä suuremman osan arkeani, suuremman osan työtäni. Kone lähtee herkästi mukaani, mihin ikinä menenkin ja kirjoittaminen ei ole koskaan tylsää. Parhaiten tekstit syntyvät kiirettömässä hetkessä, jossa pääsen olemaan todella läsnä. Tällaisten hetkien luominen on helppoa ja itseasiassa vain itsestä kiinni. Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan sidottu aikaan eikä paikkaan, vaan koneen kannen saa auki juuri kun sille on oikea aika. Se ei onneksi ole sidottu mihinkään tiettyyn kellonaikaan, enkä sitä haluaisikaan. Joskus paras hetki on nyt, joskus kohta, joskus aamulla, joskus illalla tai jotain siltä väliltä.

Ja hei, kuka muistaa, kenen kappaleesta otsikon sanat ovat? Mistäköhän tämäkin kappale tuli mieleeni? Ei ole ihan viime vuosilta ;).


24.3.2017

Perjantain kevyet

Ja taas perjantai. Joskus voisin toki käyttää hieman enemmän mielikuvitusta tähän jataasperjantaihin, mutta kun se tuppaa olemaan aika totta. Alkuviikosta tulee aina miettineeksi kaikkia viikon touhuja, kunnes taas toteaakin perjantain saapuneen.

Oma perjantaini lähti käyntiin joogan aamuharjoituksella, joka tarkoitti sitä, että kello oli herättämässä klo 5.00 ja aamukahvien ja koiran ulkoilutuksen jälkeen suuntasin joogasalille klo 6 tekemään omatoimista harjoitustani. Ihan rehellisesti en olisi itsekään uskonut oikeasti herääväni klo 5 aamulla saati saapuvani paikalle salille. Itseasiassa olen jotenkin tosi ylpeä itsestäni. Hyvä minä.

Joogaretriiteillä tuo aamuherääminen on aivan erilaista, kun sali on enintään nurkan takana ja se aamuinen fiilis, kun ilma on vielä vähän viileä, aurinko juuri nousemassa, linnut laulavat puissa ja itse olet juuri ja juuri herännyt. Avaat maton, hengität, tunnet kiitollisuutta ja aloitat. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun harjoituksen aikana pää on vielä sopivan tyhjä, kroppa heräilee pikkuhiljaa, venytykset syvenevät aste asteelta, harjoitus muuttuu hetki hetkeltä kevyemmäksi, kun kroppa lämpenee.

Tai harjoituksen jälkeinen hyvä fiilis, kun olet käynyt suihkussa, vaihtanut rennot vaatteet ja istut aamupalapöydässä. Mieli on kirkas, kropassa hyvä olo ja päivän tekemiset vasta edessä. Aurinko on ehtinyt jo nousta harjoituksen aikana, mutta päivä on silti vasta alussa.

Hmmm.... Taidan haluta joogaretriitille.

Ehkä pikkuhiljaa saisin nyt päivien pidentyessä itseni hieman aiemmin hereille ja tekemään joogaharjoitusta aamuisin enemmänkin. Aikaiset aamuherätykset vain ovat allekirjoittaneelle "hieman" haastavia.


Viikko kokonaisuudessaan oli aika touhukas töineen, kouluineen ja treeneineen ja kieltämättä eilen illalla kotiin tullessani huokaisin varmasti kotiovella ihan ääneen, että ihanaa, viikonloppu on tulossa. Perjantain olen pitänyt mahdollisuuksien mukaan kotitoimistopäivänä, jolloin teen kaikki viikon aikana rästiin jääneet hommat, että minun ei tarvitsisi miettiä niitä viikonloppuna.

Alkuviikko piti sisällään paljon ulkoaopettelua, kun maanantai-iltana vedin uutta Yogafunc-ohjelmaa ja tiistaina oli lintutentti, johon olisin kieltämättä voinut valmistautua vähän paremmin, mutta läpi sekin meni, onneksi. Ensi viikolla olisi vielä viimeinen tentti mm. kaloista ja luonnonilmiöistä. Ja hieman on taas lähtenyt lapasesta nuo luonnonilmiöiden tutkimiset. Minusta taivas ja siellä oleva sälä, kuten tähdet, planeetat, kuu, revontulet, linnunrata ja sen sellaiset ovat aivan äärettömän mielenkiintoisia. Olen vähän viritellyt kameraa revontuli- ja linnunratakuvausmoodiin ja suunnittelin, että josko ihan oikeasti kokeilisin sitä kuvaamista, enkä vain miettisi sitä. En tiedä, olisiko keskitalvi ollut parempaa aikaa kuvailuun, mutta yrittänyttä ei laiteta vai miten se meni? Nyt kun vielä keksin kohteen, johon kaupunkien valosaaste ei yllä.

21.3.2017

Täydenkuun retki Mukulanlahdelle

Käytyäni helmikuussa Repovedellä täydenkuun retkellä, innostuin metsässä pimeällä kävelystä niin paljon, että seuraavan täydenkuun aikaan maaliskuussa lähdettiin ystäväni kanssa auringon laskettua metsäretkelle.

Tällä kertaa suuntasimme Mukulanlahden lintutornille toivoen, että täysikuu olisi komeimmillaan. Helmikuun retkellä kuu jäi pilviverhon taa ja niin se jäi itseasiassa tälläkin kertaa. Hieman ohuempi pilvipeite oli kuitenkin tällä kertaa, koska kuun valo kajasti pilviverhon takaa, mutta suunnittelemani hienot kuvat täysikuusta jäävät odottelemaan vielä seuraavia kuita.


Mukulanlahti on kuitenkin käymisen arvoinen myös pimeällä. Kuten edelliselläkin pimeän retkellä tuli todettua, tulee pimeällä havainnoitua aika eri asioita, kuin valoisalla. Luonto näyttää toisenlaiselta ja ääniäkin tulee kuunneltua ihan eri tavalla. Lintutornissa kuulimme joutsenten ääniä ja Kupparinojan toisella rannalla oli myös elämää kaislikon suhinasta päätellen.
 
Näitä pimeän retkiä tulen kyllä tekemään säännöllisin väliajoin läpi vuoden, koska ihan samalla tavalla luonto muuttuu vuodenajan mukaan, muuttuu havainnoitavat kohteet myös pimeän aikaan riippuen vuodenajasta. Näin keväällä päivän pidentyessä ja kesällä yöttömän yön aikaan luonto antaa varmasti toisenlaisen kuvan itsestään, kuin talvella.
 


20.3.2017

Testissä tukisukat

On juttuja, jotka kalskahtavat aina vähän ikävästi korvaan, kun sen kuulee. Monesti taustalla on joku negatiivinen kokemus asiasta, joka saa ihan tavallisenkin jutun kuulostamaan siltä, että niskakarvat nousevat vähän pystyyn. Itselleni tällainen asia on ollut tukisukat, koska ne muistuttavat minua ajasta, kun makasin sairaalassa sulattelemassa jalassa ollutta veritulppaa. Tai sen jälkeistä aikaa, kun istuin Marevan-kortin kanssa terveyskeskuksessa odottelemassa vuoroani verikokeeseen. Tai sitä, kun tukisukat kuuluivat pukeutumisen peruspilareihin kauemmin, kuin olisin ehkä toivonut.

Tästä on toki jo yli 15 vuotta aikaa ja olin onnekas, että veritulppa ei koskaan lähtenyt liikkeelle, eikä ole uusinut. Myös aika tekee tehtävänsä, mutta edelleen kuullessani sanan tukisukat, en miellä sitä sellaiseksi kivaksi asiaksi.


Kun Color4Care tarjosi minulle mahdollisuutta testata heidän tukisukkiaan, mietin, että jaa-a. Kuitenkin kävin katselemassa sukkia heidän nettisivuilla ja oikeasti. Ollaanko menty ehkä valovuoden päähän siitä, mitä itse käytin silloin reilun 15 vuotta sitten? Ymmärrän toki sen, että tällaisissa tukisukissa on hieman matalampi kompressio, kuin niissä, joita käytin aikanaan veritulpan aikana, mutta miten ihania kuoseja ja oikeasti sellaisia malleja, joita ei tarvitse piilotella lahkeiden alle näissä onkaan. Tässä kohtaa ajattelin, että ehkä minunkin täytyy jättää oma ajattelumallini taakseni ja päivittää tietoni näistä nykymalleista. Onhan minulla ollut käytössä jo kompressiosäärystimetkin, niin miksi en antaisi mahdollisuutta näille sukille.

Valkkailin muuten tovin jos toisenkin, ennenkuin päätin, mitkä tukisukat tilaisin. Repeisinkö väri-ilotteluun vai pitäytyisinkö vallan yksivärisissä? Kuitenkin kerta toisensa jälkeen jäin tuijottelemaan näitä kuvissa olevia tähtisukkia, joten klikkailin ne itselleni testiin.


Oma työni on pääasiassa seisomatyötä ja vaikka en oikeastaan päivän aikana mietikään jalkojen väsymistä, on välillä päiviä, kun illalla todella tuntee jaloissa tehneensä töitä. Nämä sukat ovat nyt olleet käytössä viikon ja jalassani siis useampana työpäivänä sekä treenatessa. Ja annan kyllä täyden kympin näille sukille juurikin tällaiseen käyttöön tarkoitettuna. Sukat eivät ole liian kireät, vaikka napakat ovatkin. Ne eivät ole liian paksut tai hiostavat vaan juuri sellaiset sopivat työpäivän ajaksi.

Sen lisäksi, että nämä sukat jäävät vakiokäyttöön työarkeeni, tiedän ulkoiluttavani niitä myös vapaa-ajallani juoksulenkeillä, hyppyrimäen portaissa, treenatessa ja vaelluksilla. Monikäyttöiset, sanoisin.

Yhteistyössä: Color4Care

19.3.2017

Retkikohteena Kyykoski

Luonto-ohjaajaopinnot ovat siitäkin mukava juttu, että tapaa hyvin samanhenkisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka haluavat viettää paljon aikaa ulkona. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi lähteä metsään yön yli retkelle vaikka vähän tosta noin vaan. Pakata rinkkaan eväät, makuupussin ja -alustan, kameran ja mitä nyt milloinkin tarvitsee.

Viime viikolla opiskelijaystäväni laittoi viestiä ehdotellen pientä metsäretkeä, josta ajatusten puolin ja toisin heittoina muodostuikin sitten yön yli retki viikonlopulla. Kelit eivät näyttäneet kovin suopeilta meitä kohtaan, mutta niinhän se menee, että oikealla asenteella ja varustuksella ilmoilla ei oikeastaan ole kovinkaan paljon merkitystä. Eikä niitä ilmoja tietääkseni saa tilata mistään mieleisekseen muutenkaan. Ja tässä tapauksessa se taisi mennä kyllä vähän niinkin, että kahta vähän luontoon höpsähtänyttä ja kovapäistä naista ei olisi saanut perumaan suunnitelmiaan pahinkaan myrsky.


Perjantaina kirjoittelin navigaattoriin osoitteen Kyykoskentie, Luumäki ja lopuksi ajoin Kyykoskentietä niin pitkälle, että vastaan tulee Sulunkosken parkkipaikka. Kannuskoskentieltä kääntyvä Kyykoskentie on metsätietä ja ainakin tähän aikaan vuodesta liukas ja luminen. Ennen Kyykoskelle suuntaamista kävimme ihastelemassa Sulunkosken ja sen ympäristön maisemia. Sen verran otin selvää retkikohteestamme ja sen ympäristöstä, että Sulunkoski on oiva paikka perhokalastukseen ja paikalta löytyikin hyvät puitteet. Oli mm. tulisija, savustuspönttö, muutama katos, pöytiä, WC. Tänne voisin hyvin kuvitella tulevani pientenkin lasten kanssa päivää viettämään.

Lisäksi Sulunkosken virkistyalueen ranta on hyvä taukopaikka myös melojille. Ihan mielenkiinnosta katselin karttaa ja totesin, että olisinhan minäkin voinut tulla tähän retkikohteeseen vaikka veneellä. Ainakin teoriassa. Tuossa ihan kotimme vieressä virtaa Kymijoki ja se on mutkien kautta yhteydessä tähän retkikohteeseemme. Sen verran vähän tosin olen tutkinut saati kulkenut näitä paikallisia vesireittejä, että jätetään tämä nyt vain ihan teoreettiseksi mahdollisuudeksi.

Kyykoskelle matkaa Sulunkoskelta oli vajaan kilometrin verran ja rantaa pitkin kulki polku ja pitkospuut. Matkalla ihastelimme ja kuvailimme kauniita maisemia, näimme majavan tekemiä töitä puunrungoissa ja katselimme joutsenia seka telkkäpariskuntaa.

Perillä Kyykosken taukopaikalla on kota, puukatos (saha ja kirves löytyvät), ulkotulisija ja pöytäryhmä. Kyykosken virtapaikka ja silta olivat taukopaikan vieressä. Kokonaisuudessaan tämä taukopaikka sopi hyvin myös tällaiselle yhden yön retkelle.

Puuliiteristä sahailimme puuta tulisijaan ja sen verran ohutta rankaa puut olivat, että kirveelle ei juurikaan ollut käyttöä. Kota oli juuri sopivan pieni ja se oli helppo pitää lämpimänä koko yön.



Illalla juuri ennen auringonlaskua kävimme kävelemässä alueella toivoen, että näkisimme jotain elämää. Ei sellaista liian isoa elämää (kuten karhu tai susi), mutta ehkä joutsenia, muita lintuja, majavan... Kävellessämme kohti Niskakoskea, joka on kivenheiton päässä Kyykoskesta pysähdyimme kuin seinään, kun tajusimme rannassa olevan joutsenperheen, isä, äiti ja poikanen. Aika nopeastihan nuo joutsenetkin tajusivat läsnäolomme ja lähtivät uiskentelemaan poispäin, mutta aika läheltä pääsimme silti seurailemaan niiden puuhia.

Kävellessämme takaisinpäin kodalle Kati alkoi viittoa (mykkää huutoa) vettä kohti ja todentotta, siellähän ui majava. Seurailimme majavaa pidemmänkin tovin ja se selvästi oli huomannut läsnäolomme, kun tasaisin väliajoin se läiskäytti kunnon pärskeet. Ehkä se vinkkasi meille, että voitte poistua tai varoitti muita kanssaeläjiään meidän läsnäolosta. En kyllä muista nähneeni majavaa koskaan livenä luonnossa, joten ainakin itselleni tämä oli aika vaikuttava kokemus.

Yö meni hieman levottomasti nukkuen ja heräillen ja lisäillen puita tulisijaan ja aamulla olo oli kieltämättä aavistuksen nahkea. Tosin tämäkin kuuluu tähän luonnossa liikkumiseen ja yöpymiseen ainakin näin talvisaikaan, kun tulta on pidettävä yllä jo pelkän lämmityksenkin vuoksi.

Aamulla kävimme vielä kävelemässä maastossa ja kuvailemssa paikkoja. Pikkuhiljaa pakkasimme tavaroita kasaan ja lähdimme suunistamaan kohti autoa. Eilinen meni kieltämättä hieman väsyneissä olotiloissa, mutta tänä aamuna herätessäni taas kunnon yöunien jälkeen voin vain fiilistellä tekemäämme reissua ja sitä, kuinka paljon luonto antaakaan.


Iso rinkkani oli ensimmäistä kertaa käytössä sitten Caminon matkani ja kieltämättä monet muistot tulivat mieleeni, kun pakkailin rinkkaa tätä reissua varten. Itseasiassa näin jopa viime yönä unta, että olin lähtenyt kävelemään Caminoa uudestaan ja aamulla heräsin siihen ajatukseen, mitä ottaisin mukaani seuraavalla kerralla. Ja varsinkin, mitä en ottaisi. Kevyellä rinkalla on vain niin paljon mukavampi kulkea. Kun ei tarvitse kantaa mukanaan mitään ylimääräistä.



18.3.2017

Joogapolun seuraava askelma

Eilen mainitsin ihan ohimennen siitä, kuinka jooga sai minut hyvälle mielelle viime viikolla. Joogamatolle astuessa ja harjoitusta tehdessä on aika turha tehdä mitään ennakko-odotuksia harjoituksen kulusta. Sen olen huomannut. Harjoitus on päässyt yllättämään niin positiivisesti kuin negatiivisesti niin monta kertaa, että olen päättänyt vain antaa olla.

Muistan, kun reilu vuosi sitten tuli vahva tunne siitä, että haluan ohjata joogaa. En oikeastaan miettinyt, millaista joogaa, vaan enemmän sitä, miten joogaharjoitus tekee hyvää jokaiselle. Aloitin vetämisen 1-2 tunnilla viikossa ja tunnit olivat sellaista mukautettua voimajoogaa, jota en osaa lokeroida miksikään tietyksi joogaksi. Mukaillen astangajoogan asanoja ja järjestystä, rauhallisen musiikin soidessa taustalla. Meitä oli aina pieni porukka joogailemassa hyvällä fiiliksellä.

Käytyäni ensimmäisellä Yogafunc-tunnilla tiesin heti, että se oli minun juttuni. Yksi niistä. Tunnissa oli periaatteessa kaikki samat ainekset, kuin itsekehittelemässäni joogatunnissakin ja tunti kulki samalla idealla. Kuitenkin tykkäsin siitä ajatuksesta, että tunti olisi valmiiksi tehty ja minulle jäisi vain opettelu ja vetäminen. Kävin Yogafunc-koulutuksen viime keväänä ja syksystä eteenpäin olen vetänyt sitä säännöllisesti Kuntokeskus Ykkösellä. Tuntui ihan hassulta, kun yhtäkkiä niiden muutaman ihmisen lisäksi oli parhaimmillaan yli 20 ihmistä.

Samalla olen joogannut omaa astangajoogaharjoitusta ja edennyt siinä pikkuhiljaa. Miettinyt ja hieman ääneenkin puhunut, josko minä joskus ohjaisin myös sitä. Antanut ajatukselle kuitenkin aikaa, enkä ole pitänyt mitään kiirettä. Vapauttanut hieman enemmän energiaa Yogafuncille ja sen opettelulle. Nyt kuitenkin, kun Yogafunc alkaa mennä aika omalla painollaan, tuntui, että tilaa vapautui muuhunkin.

Viime tiistaina olin apuohjaajana/kuunteluoppilaana astangajoogan alkeiskurssilla ja ihan rehellisesti tunnin jälkeen tunsin leijuvani. Niin hyvä tunne. Sen lisäksi, että koen toki oppivani ja kehittyväni omasta joogaharjoituksesta ja saavani ohjausta ja pääseväni eteenpäin mm. avustetuilla tunneilla ja retriiteillä, avasi tämä mahdollisuus olla mukana kurssilla aivan uuden maailman. Tuntuu, kuin olisin täysin uuden oppimisen äärellä. Sen lisäksi, että pystyn toivottavasti tulevaisuudessa ohjaamaan muita, vie se myös minua eteenpäin omassa harjoituksessani. Tiedän, että tähän käytetty aika maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti ja aivan uudella tavalla. Aika huikeaa.



17.3.2017

Perjantain "kevyet"


Ja taas on perjantai. Viikko on pitänyt sisällään aikamoista vuoristorataa ja kun oikein mietin tätä päänsisäistä touhua, tuntuu, kuin olisin käynyt koko viikon tuulella.

Maanantaiaamuna muutama hassu ajatus tuntui vetävän koko päivän harmaaksi ja vaikka kuinka yritin kertoa pääkopalleni, että höpö höpö, tuntui, että vaivuin vain syvemmälle. Jossain kohtaa päivää vain totesin, että antaa olla, huomenna on uusi päivä. Sen on pakko olla parempi. Ja niinhän se olikin.

Mutta koko viikoksi jäi vähän sellainen jännä fiilis siitä, kuinka pienessä välillä onkaan masistelun ainekset. Silloin ei kummoisia virikkeitä tarvitse, kun tuntee olevansa vieläkin syvemmällä. Sama toimii tietenkin myös päinvastoin. Kun mieli on keveä ja positiivinen, on helppo nauttia niistä elämän pienistä iloista. Enjoy the simple things. Ja vaikka ne molemmat tunteet kuuluvat ihan luonnollisena osana elämään, on keveällä mielellä tietenkin mukavampaa olla. Silti tuollaiset masistelupäivätkin ovat välillä tarpeen, koska huonojakin päiviä vain on. Ja kun ymmärtää, että sekin on ihan ok, ei huonotkaan päivät tunnu niin pahoilta. Loppujen lopuksi mikään tunne ei ole pysyvää, ei hyvät eikä huonot. Ainakin omaan elämääni se luo tasapainoa, kun hyväksyy molemmat tunteet, eikä yritä väistellä niitä huonoja päiviä.

Samalla mietin sitä, kuinka yllättävistä tilanteista mieli ylipäätään kääntyy plussalle ja miinukselle. Maanantaiaamun muutama synkkä ajatus nykäisi mennessään, kun taas tiistai-illan jooga nosti minut ylös kuin olisi trampoliinilta ilmaan pompannut. Kokonaisuudessaan huomaan eläväni tällä hetkellä hyvin tunnepitoista elämää ja tuntuu, kuin olisi nuorallakävelijä, joka horjuu eteenpäin, tietää mihin on menossa, mutta tie on kovin hutera. Välillä meinaa tipahtaa, mutta silti tietää, että vaikka pudotus tulisikin, alla on turvaverkko, joka heittää takaisin narulle. Narulle, joka vahvistuu askel askeleelta. Ja ehkä juuri siksi uskaltaa välillä pudota.

Loppuviikko on mennyt onneksi valoisimmissa merkeissä ja energiaa on riittänyt mm. useampaan joogaharjoitukseen. Myös pitkään piilossa lymyillyt sisustuskärpänen on puraissut ja eilen siivoilun yhteydessä kaivelin lisää värejä kotiin. Oma osuutensa oli varmasti myös lisääntyneellä tunteella siitä, että on kevät. Samalla mietin myös ensi kesän kodinkunnostusprojekteja, niitä pieniä juttuja ja sitten niitä isompia. Tykkään ylipäätään siitä tunteesta, kun mieli suunnittelee erilaisia projekteja. Keräilen inspiroivia kuvia Pinterestistä ja mietin eri värejä. Jo pelkkä värien miettiminen tuntuu tuovan lisää energiaa ja valoa.

Tällä viikolla olen ottanut taas käyttöön to do-listat. Vaikka jossain kohtaa yritin päästä listoista jo eroon, huomaan, että ne kuitenkin tuovat tiettyä järjestystä päivään. Tällä kertaa tosin päätin tehdä listoista huomattavasti lyhyempiä per päivä. Oma kompastuskiveni on ollut se, että listat ovat olleet liian pitkiä ja asioita tuppasi jäämään aina seuraaville päiville, jotka jossain kohtaa kertyivät hieman liian isoksi pinoksi pään sisään. Tällä kertaa listasin kuudelle päivälle viikossa kolme hoidettavaa asiaa per päivä ja tuona seitsemäntenä voisin tarpeen vaatiessa tehdä ne, joita en ehtinyt tehdä. Vaikka kolme asiaa tuntuivat teoriassa todella pieneltä määrältä, päätin silti kokeilla systeemiä. Ja ihan rehellisesti sanottuna, tuo kolme asiaa on juuri passeli määrä yhdlle päivälle.

Viikonlopulle on tiedossa taas pientä retkentynkää ja uusia kohteita valloitettavaksi. Ilma ei ole ihan yhtä aurinkoinen ja keväinen kuin viime viikonloppuna, mutta mitä tästä voimmekaan päätellä? Ei luonnossakaan aina aurinko paista ja sekin on ihan okei. Mukavaa viikonloppua jokatapauksessa, auringolla tai ilman :).



15.3.2017

Meidän koira

Maahan on satanut yön aikana lunta. Tiessä näkyy yhdet pyöränjäljet, useammat kengänjäljet ja niiden vieressä tassunjälkiä. On isoja tassuja ja pieniä tassuja. Nätisti tienlaitaa kulkevia tassunjälkiä ja sinnetänne poukkoilevia tassunjälkiä. Samaa jalkakäytävää on ehtinyt tallata aamun aikana jo useampikin rekku, joka pitää huolta omistajansa aamuisesta happihyppelystä.

Me kävelemme hetken tienlaitaa pitkin ja poikkeamme metsään. Koira nauttii metsässä nuuskuttelusta, loikkii omistajaansa huomattavasti ketterämmin kaatuneiden runkojen yli, katselee ehkä hieman närkästyneenä, että taasko se kuvaa. Mitä ihmeellistä on joessa?

Omistaja miettii koiraa ulkoiluttaessaan, kuinka elämä on muuttunut koiran hankinnan jälkeen. Meille koira hankittiin aikoinaan saatesanoilla "meille ei koiraa koskaan tule". Ja tuli kuitenkin, muutamien sattumusten kautta. Emme olisi parempaa ja kiltimpää koiraa voineet saada. Koira on pikkuhiljaa hitsautunut kiinni meidän perheeseemme yhdeksi perheenjäseneksi ja osaa ottaa lempeällä otteella paikkansa sohvalta ja kainalosta. Tietää asettua oikeisiin asemiin, jotta saa mahdollisimman paljon rapsutuksia. Osaa tasan tarkkaan tulla kertomaan, kun on ruoka-aika, eikä häpeä käydä noukkimassa vaikka lasten matalemmille tasoille jättämiä pizzoja, kun silmä välttää. Syöksyy salamannopeasti keittiöön antamaan tassua, kun jääkaapin ovi narahtaa.

Koiran luonteeseen kuuluu pitää lauma kasassa ja jonkun ollessa pois yön yli, se odottaa eteisessä, josko se kadonnut lammas kuitenkin tulisi yöksi kotiin. Välillä se on jopa vähän höhlä omien tapojensa kanssa ja me ihmiset jaksetaan nauraa sen läheisyydentarpeelle hyväntahtoisesti. Mies kutsuu koiraa minun etuvarjoksi, koska pahinta, mitä koiralle voisi käydä, olisi se, että se ei istuisi sohvalla keskellä ;).

Koiran myötä olen myös löytänyt pikkuhiljaa tieni metsään yhä useammin ja useammin. Lenkkeily ja kävely metsässä olisi paljon tylsempää yksin. Ja uskoisin, että koira rakastaa metsää vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Pettymyksen näkee koiran naamasta, kun ulkohousut jalkaan vetänyt äiti ei otakaan hihnaa naulasta, vaan kauppakassin ja rahapussin. Tai sen riemun, joka purkautuu päättömästi eteisessä juoksenteluun ja iloisiin haukahteluihin, kun ulkohousujen kahinan lisäksi kuuluu hihnan kolahdus.


14.3.2017

Vuortenvalloittajat

Tiedättekö te, missä on Pappatunturi? Se on kuulemma hieman Oulun yläpuolella, siellä jossain. Ehkä. Joskus toisen aivopierut jäävät niin legendoiksi jo syntyessään, että ei kai se auta muu, kuin ottaa projektiksi lähteä etsimään, missä se Pappatunturi mahtaakaan olla. Sehän voi löytyä oikeastaan mistä vain. Vaikka Repovedeltä. Onhan siellä niin monta vuortakin, että miksi ei myös yhtä Pappatunturia.

Jotta Pappatunturi ei jää ihan sisäpiirin vitsiksi, niin voit käydä kurkkaamassa koko tarinan Janinan itsekertomana ja todeta itsekin, kuinka mokaaminen itseasiassa joskus todellakin on hyvästä. Sitä en tiedä, olisimmeko löytäneet itseämme ilman tällaista pientä mokaa Repovedeltä Saarijärven sisääntulon luona Annan ja Janinan kanssa viime lauantaina. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja matka alkoi kohti metsää ja vuoria. Ja eihän sitä tiedä, vaikka itse Pappatunturiakin.


Vastaavaa reittiä en ollut itsekään aiemmin kulkenut, mutta arvioin, että se olisi juuri passeli päiväreissu, jossa ehtisi fiilistellä maisemia ja pysähtyä syömään myös eväitä. Ilmat tosiaan olivat päättäneet olla mitä suotuisimmat ja aurinko paistoi koko päivän lämmittäen mukavasti, lämpötila oli hieman plussan puolella, eikä tuulikaan kylmentänyt ilmaa. Metsäpoluilla kävellessä piikkikengät olivat hyvä valinta, vaikka ihan tavallisillakin toki pärjäsi.

Ensimmäisenä kävelimme valloittamaan Olhavanvuorta, jossa en ollut itsekään aiemmin käynyt. Olhava on kiipeilijöiden suosiossa ja hieman myöhemmin päivällä kuulimme, että siellä oli ollut toimintaa sinäkin päivänä. Kallion laelta sitä ei tietenkään voinut nähdä, koska ihan niin lähelle reunaa ei ole syytä mennä kurkkimaan. Mutta Olhavanlammen jäällä oli kävelijöitä ja hiihtäjiä ja tästä suunnasta kiipeilijöidenkin touhut näkee paremmin.

Maisemat Olhavanvuoren laelta olivat vaikuttavat ja maisemat ulottuvat kilometrien päähän. Melkein voisin vannoa nähneeni Norjaan saakka. Ja Janinakin sanoi bonganneensa ehkä Pappatunturin. Uskon sen helposti.

Olhavalta matkamme jatkui kohti Mustalamminvuorta, joka Mustavuorenakin tunnetaan. Täällä kävimmekin jo vuodenvaihteessa Viivin kanssa ja vaikka maisema oli talvinen ja kaunis silloinkin, oli se silti hyvin erilainen verrattuna keväisen talven maisemaan. Jokaisessa vuodenajassa on ne omat kauniit juttunsa. Vaikka joskus sitä mielessään hieman manaakin tätä Suomen vaihtelevaa ilmastoa, on se kokonaisuudessaan aikamoinen rikkaus saadessaan asua maassa, jossa on selkeät vuodenaikojen erot.

Mustalamminvuoren laella on näkötorni, josta näkee yli Repoveden tai kohteen, josta juuri olimme tulleet, eli Olhavan. Maisemat ovat näkörnista katsellessa vaikuttavat ja mielessä on käynyt molemmilla käyntikerroilla, että joku päivä kipuan torniin katsomaan ja kuvaamaan auringonlaskua.



Näkötornin juurella söimme eväät ja joimme teet sekä nautimme keväisen lämmittävästä auringosta. Eron huomaa jo selvästi parin kuukauden takaiseen, kun auringonsäteet alkavat jo oikeasti lämmittää, eikä kelloa tarvitse vilkuilla koko aikaa peläten auringon laskua. Päivä on pidentynyt yllättävän nopeasti ja päivänvalosta ehtii nauttia jo oikein kunnolla.

Laskeuduttuamme Mustalamminvuorelta kävelimme takaisin autolle Valkjärven poikki jäätä pitkin. Tämä oli kuin piste iin päälle, kun metsässä kävelyn ja kauniiden maisemien ihastelun jälkeen saimme vielä kävellä hetken järven jäällä. Lunta oli onneksi sen verran vähän jään päällä, että ihan mahdottomaksi tarpomiseksi kävely ei oikeasti mennyt, kun päivän aikana lämmittänyt aurinko oli vienyt hankikannon mennessään ja kenkä upposi lumeen joka askelmalla.
Alla olevaan karttaan olen merkinnyt vielä punaisella kulkemamme reitin, jos joku innostuu lähtemään päiväretkelle vuortenvalloitukseen. Suosittelen.

Meidän päivämmehän ei toki pelkkään retkeen päättynyt, vaan ajelimme vielä meille istumaan iltaa, saunomaan, herkuttelemaan muutaman viinilasin kera ja parantamaan maailmaa. Äkkiseltään en keksi parempaa tapaa viettää aurinkoista kevätpäivää. Hyvää seuraa, metsäretki, hyvää ruokaa ja juomaa, sauna ja ajoissa nukkumaan.

11.3.2017

Kevään värikäs brunssihetki

Kun aamulla herää ennen herätyskelloa ja toteaa ulkona jo olevan hieman valoisaa, tietää, että on hyvä aika nousta. Ei väsytä enää. Kuinka ihanaa olisikaan herätä joka aamu juuri silloin, kun siltä tuntuu, ilman herätyskelloa. Heräisi, kun on nukkunut tarpeeksi. Valo tekee tässä varmasti myös oman työnsä. On paljon helpompi herätä, kun ulkona kajastaa jo valo. Kevät.


Lisääntynyt valon määrä ja keväinen fiilis tekevät myös sen, että kauppareissuilla mieli haluaa jotain värikästä. Ruokakaupassa tulee bongattua värikkäitä kasviksia ja hedelmiä, kotiin ei tee mieli tuoda vain valkoisia kukkia, vaatekaupassakin silmiin osuu harmaan ja mustan sijaan värikkäät vaatteet.

Valoisuus löysi tiensä myös eilen tyttöjen kanssa viettämälle brunssille. Mustavalkoinen pöytäliina sai siirtyä sivuun ja värit astua esiin; vihreä, sininen ja oranssi sulautuivat sopuisasti toisiinsa ja pöytään löysi tarjolle jos ja vaikka mitä herkkuja kaikissa mahdollisissa väreissä.

Aamulla sain idean Instagramia selaillessani värikkäästä tarjottimesta, jossa tarjolla oli mansikoita, mustikoita, suolakeksejä, viinirypäleitä, oliiveja ja erilaisia levitteitä. Hyvin yksinkertaista, kaunista ja maistuvaa.




Toiselle tarjottimelle kasattiin maissikakuista erilaisia suolaisia ja makeita tarjottavia. Maissikakkujen päälle levitettiin hummusta ja pilkottiin avokadoa suolalla ja mustapippurilla höystettynä ja kun tarjolla olleesta limesiivusta puristi vielä päälle muutaman tipan limemehua, tunsi herkuttelevansa kuin paremmassakin kahvilassa. Maissikakut taipuvat hyvin myös makeiden tarjottavien kanssa; maapähkinävoita alle ja omenasiivuja päälle ripauksella kanelia. Yksinkertaista ja hyvää.

Lisäksi halusin kokeilla, kuinka viime viikolla kaupasta bongaamani lakritsitaatelit valmistuisivat itsetehtyinä. Hieman varioiden kun laittaa puolikkaan taatelin (tuore) päälle maapähkinävoita ja ripottelee reilulla kädellä lakritsinjuurijauhetta, saa aikaseksi aika makean herkun. Vie ainakin makeannälän mennessään.

Anna puolestaan roudasi mukanaan mehustimen ja saimme maistaa takuutuoreita mehuja ja on muuten eroa kuin yöllä ja päivällä, ostatko mehusi valmiina kaupasta vai viitsiikö nähdä sen pienen vaivan, että puristaa sen itse. Aivan mielettömän hyvänmakuisia luomuksia ja sai ainakin allekirjoittaneen harkitsemaan hyvinkin vakavasti oman mehustimen hankintaa. Viivi puolestaan loihti mm. vähän kevyemmän raakakakun, jossa täytteenä ei ollut pähkinäpohjaista koostumusta, vaan omenoista ja mm. chiansiemenistä tehtyä täytettä. Kokonaisuus oli raikas ja todella hyvänmakuinen.

Näitä kuvia jään fiilistelemään ja odottelemaan seuraavaa brunssiamme. Jokohan silloin saamme kattaa ulos terassille?


10.3.2017

Perjantain kevyet

Viikko soljahti taas ohi ja mukaan on mahtunut onneksi pääasiassa kaikkea mukavaa. Johtuneeko siitä, että viikkoa edeltävä viikko oli suurimmaksi osaksi lomaa ja sain vähän huilailtua vai oliko viikko vain hieman normaalia kevyempi. Mene ja tiedä.

Olen viikon aikana tehnyt kolme joogaharjoitusta ja se on tuntunut kropassa hyvältä. Neljäskin olisi mennyt, mutta järki käski pitää lepopäivän ja nyt jälkikäteen todettuna se oli oikein hyvä idea. Juuri nyt jooga tuntuu hyvältä harjoitusmuodolta. Lisäksi olen tehnyt kevyitä treenejä salilla ja testaillut, mihin kaikkeen tuo reisi onnettomuuden jäkkeen pystyy. Juoksulenkkien aloittamista odotan vielä sen verran, että tuo mollukka tuosta polven päältä siirtyy edes vähän enemmän takaisin omalle paikalleen. En tiedä, onko se vain nestettä vai onko osa reisilihaksesta siirtänyt hieman paikkaa (onko se mahdollista). Jokatapauksessa juoksuaskelia ottaessa se vielä hieman kivuliaasti tärähtää joka askelmalla.

Töihin pyöräily on tuntunut tällä viikolla todella raskaalta, mutta siitäkin selvittiin. Tosin yhtenä iltana tungin fillarin röyhkeästi ystäväni takakonttiin ja hyppäsin itse etupenkille ja sanoin "meille, kiitos". Sinä iltana olisin varmasti itkenyt ja polkenut, väsymys oli niin suuri. Tietkin alkavat olla pääosin sulia ja vain paikkapaikoin on enää sellaista ikävää rosoista jäätä, jossa joutuu huutamaan apuaaaaaaa (joko mielessään tai ihan ääneen ;)) ja toivoa parasta.

Keskiviikkona käytiin Annan kanssa Karhulassa katsastamassa uusi Yogafunc-ohjelma, jonka otan kohtapuoliin työn alle, jotta pääsen vetämään sitä itsekin. Olen kyllä ikuisesti kiitollinen sille sattumalle (rehellisesti sanottuna uskon, että sattumia ei ole), että aikoinaan eksyimme Annan kanssa Tallinaan ja Joogamessuille ja Yogafunc-tunnille, koska tuskin olisin tällä tiellä vielä tänäkään päivänä. Nautin joogan ohjaamisesta niiiiin paljon.

Viikolla kävin läpi kaikki kuvat viimeisen puolen vuoden ajalta ja karsin kaikki ylimääräiset otokset koneelta. Ei mikään pieni homma, koska kuvia tulee otettua lähes päivittäin ja parhaimpina reilut sata päivässä. Samalla kuvia läpikäydessä iski ihan kamala kaukokaipuu. Olisi niin ihanaa ottaa pieni irtiotto ja lähteä hieman kotinurkkia kauemmas. Listahan olisi jo valmiina kohteista, pitäisi vaan lähteä. Tai no, ihan ensimmäisenä pitäisi löytää taloudelliset resurssit siihen. Mutta haaveillahan saa aina. Ja tiedän, että kyllä nekin joskus toteutuvat. Haaveet.

Viikonlopullekin on kaikkea mukavaa tiedossa. Tänään istuskellaan tyttöjen kanssa brunssille ja parannetaan maailmaa tai ainakin vaihdetaan kuulumisia ja viikonlopulle on luvassa vähän retkeilyä ja illanviettoa sekä hyvää seuraa. Nyt toivotaan enää aurinkoa koko viikonlopulle.