17.11.2017

Päivällinen maisemalla


Reissun viimeinen päivä vietettiin Kolin lähialueita kierrellen. Kävimme ihastelemassa maisemia Ukko-Kolilla ja Pirunkirkolla. Meidän onneksemme kahtena edellisenä päivänä olleet sateet ja sumuisuus väistyivät ja aurinko paistoi koko päivän. Maisemia on huomattavasti mukavampi katsella aurinkoisella ilmalla, kun näkeekin jotain.

Ukko-Kolin laella maisemia ihaillessa sitä jotenkin tuntee itsensä aika pieneksi. Yhdeksi pieneksi osaksi tätä koko valtavaa maapalloa. Siinä, missä oma elämäni on minulle luonnollisesti iso juttu, on se tätä koko kokonaisuutta katsellessa aika häviävän pientä.

Näissä maisemissa valmistimme vielä retken viimeisen päivällisen. Ei sillä, etteikö Kolin ravintolan pitsakin olisi houkutellut, mutta koska meillä oli jo eväät valmiiksi ostettuina, istuimme kalliolle ja kaivelimme repusta kaasukeittimen ja valmistimme siinä kauniita maisemia katsellessamme itsellemme simppelin päivällisen.





Tämän retkeilyn lisääntymisen myötä huomaan monien muidenkin juttujen muuttuneen pääni sisällä. En voi sanoa tehneeni tietoisia valintoja, mutta siinä missä aiemmin ehdottomana ykkösvaihtoehtona olisi ollut ravintola, ei tällainen ulkoilmapäivällinen maisemalla ollut ollenkaan huono vaihtoehto. Ruoka itsessään ei ollut varmaankaan sen terveellisempää tai monipuolisempaa ja ruuankin joutui valmistamaan itse. Silti vaihtoehtona se, että lähteekö ulos vai ulosulos syömään, alkaa vaaka kallistua helpommin sinne ulosulos-versioon.

Tai vaihtoehtoisesti vaikka kahvilla käynti. Istunko mieluummin laiturinnokassa kuksassa tuoreet nokipannukahvit vai menenkö kahvilaan nauttimaan cappuccinon? Puolensa molemmilla, mutta ainakin kauniilla ilmalla tuo ulkoilmaversio veisi kyllä voiton.


16.11.2017

Yksinkertaisten asioiden äärellä

En tiedä, missä kohtaa tajuntaani hiipii se todellisuus, että sain eilen viimeisen tutkintotilaisuuden suoritettua luonto-ohjaajaopinnoistani. Viime kesänä olin aika vakuuttunut, että tätä päivää ei tule, kun työt veivät kaiken ajan opiskelulta. Mutta niin sitä vain syksyllä töiden hieman hellitettyä aloin kasaamaan juttuja kasaan ja näyttö näytöltä pääsin viimein tähän tilanteeseen, että se viimeinenkin tuli suoritettua. Aikaahan se vei, paljon, mutta tässä sitä nyt ollaan. Takataskussa kohta yhdet luonto-ohjaajan paperit. Voi olla, että pidän nyt pienen tauon näissä opiskeluissa, mutta ehkä tammikuussa jotain valokuvaukseen liittyvää... Vitsi!

Viime viikolla tekemämme reissu Kolille ja Patvinsuolle oli osa kokonaisuutta, jota tein kestävän kehityksen tutkintotilaisuutta varten. Nyt kun tuolla luonnossa on tullut liikuttua vähän enemmän kuin aikaisemmin, tuntui minusta luonnolliselta tehdä myös kouluun liittyvä työ samaan aiheeseen liittyen, eli luonnossa liikkumista kestävän lehityksen näkökulmasta ja vähän vertailla erilaisia kohteita ja majoitusvaihtoehtoja.

Yövyttyämme Patvinsuolla yhden yön laavussa, suuntasimme seuraavana päivänä Kolille, josta olimme vuokranneet mökin seuraavaksi yöksi. Ikolanahon mökkiin ei tarvinnut kävellä tieltä pitkää matkaa, vain puolisen kilometriä, joten olimme onneksi jo ihan valoisan aikaan perillä, kun ottaa huomioon kävelyn Patvinsuolla ja siirtymisen sieltä Kolille. Mökki tuntui laavun jälkeen aika luksukselta, vaikka sen suurempia mukavuuksia ei sielläkään ollut.

Siinä iltaa istuessamme sanoin, että voisin helposti kuvitella itseni viettämässä pidempiäkin aikoja tällaisella mökillä vaikka kirjoittamassa. Paikka oli juuri sopivan yksinkertainen siihen, että olit kuitenkin perusasioiden ulottuvilla, kaikki kiire oli jossain ihan muualla ja tilaa ajatuksille olisi juuri sopivasti. Ainakin oma mieli rauhoittuu ihan eri tavalla, kun kaikki ns. ylimääräiset riisutaan ja sinulla on ympärillä vain se välttämätön.

Tätä samaa mietin jo viime vuonna kävellessämme Caminolla. Kuinka vähällä itse asiassa ihminen tuleekaan toimeen ja missä menee raja, jossa voidaan puhua jo ylimääräisestä? Caminolla minulla oli mukanani vain rinkka ja siellä vain ja ainoastaan kaikki oleellinen. Ylimääräistä kun ei viitsi mukanaan kantaa päivittäin.


Sama juttu tällaisessa mökissä. Kun päivä koostuu siitä, että aamulla laitat tulet takkaan, valmistat itsellesi aamiaisen kaasuliedellä tai nuotiolla, veden haet läheisestä lähteestä ja se täytyy keittää, jotta sitä voi käyttää. Ja samaa rataa jatkuu koko päivä. Ei mitään ylimääräistä, vain tällaisia perusasioita.

En tiedä, liittyykö tämä jotenkin ikään vai mihin, mutta jos saisin valita jonkun aivan luksusloman ja tällaisen yksinkertaisen väliltä, niin olisin kyllä vahvasti tällaisen mökkiloman kannalla. Siinä missä kaikki ns. överi aiheuttaa vain hälyä ja rauhattomuutta ainakin oman pääni sisälle, rauhoittaa tällainen yksinkertainen eläminen ja oleminen aivan eri tavalla.


15.11.2017

Meditointia ja ajatuksia pitkospuilla

"Pitkospuilla kävellessä piti olla aika tarkkana, mihin jalkansa seuraavaksi laittaa, koska puut olivat kieltämättä kapeat aika ajoin. Kovin monelle horjahdukselle ei ollut varaa, jos halusi pitää kengät kuivana." Näin kirjoitin muutama päivä sitten tekstissäni kertoessani reissustamme Patvinsuolle. Tämä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan niin pieni, mutta kuitenkin niin suuri juttu, koska pitkospuilla tasapainoillessa tuli väkisinkin mieleen, kuinka meditatiivista puuhaa se oli. Siinä kävellessä on vain ja ainostaan juuri siinä hetkessä, vailla sen suurempia ajatuksia.



Oli vain se hetki ja täysi keskittyminen siihen, että pysyi reitillä. Nauratti, kun olin pariin otteeseen horjahtanut ja mulauttanut oikean kenkäni veteen, että onpas se jännä kun sattui olemaan juuri tämä oikea puoli.

Oletteko koskaan lukeneet kropan oikean ja vasemman puolen (maskuliinisen ja feminiinisen) merkityksistä? Hyvän yleisesittelyn pääset lukemaan tästä linkistä ja tuota lopussa olevaa kirjaa (Deb Shapiron Kehosi kertoo mielesi) voin suositella lämpimästi varsinkin niille, joilla tuntuu olevan vähän aina sellaista pientä tai suurta remppaa kropassa. Itselläni kesti aika kauan tajuta tämä kropan kokonaisvaltaisuus, kunnes taas viime syksynä satuttaessani oikean jalkani minulle vihjattiin, että miksiköhän aina tuo oikea. Miksi oikea polveni on operoitu kolmeen otteeseen, miksi oikeasta nilkasta on katkenneet nivelsiteet, miksi selkäkipu on aina oikealla, miksi juuri oikean puolen reisi vammautui viime keväänä?


Jokaisessa meissä on niitä molempia, sekä maskuliinista että feminiinistä energiaa, joka vaihtelee ihmisen ja elämäntilanteen mukaan. Siinä missä feminiininen energia on hoitavaa, huolehtivaa ja tunnerikasta, on maskuliininen energia puolestaan tekoja, ratkaisuja, haasteita ja järjestystä.

Minut on kasvatettu pärjäämään ja seisomaan omilla jaloillani.  Tästä olen kiitollinen äidilleni, joka omalla esimerkillään näytti, kuinka elämä kantaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Nuorena en ollut niinkään kiinnostunut ns. tyttöjen jutuista, vaan ensimmäisestä kunnon kesätyöstä ansaitsemani rahat menivät kevytmoottoripyörään tai pitkään harrastamani nyrkkeily ei varsinaisesti henkinyt feminiinistä energiaa. Vanhemmuuden myötä huomasin kanavoivani äitiyden enemmän järjestyksen ylläpitämiseen, siihen, että kaikki toimii, käynyt päänsisäistä ristiriitaa siitä, miten yhdistää työelämä ja vanhemmuus, koska molemmat asiat painoivat vaakakupissa lähes saman verran. Herkkinä hetkinä koin olevani todellinen "vuoden äiti", jonka lapset käyvät aikuisina terapiassa puhumassa siitä, kuinka äiti oli aina töissä.

Huomaan, kuinka maskuliininen puoleni oikein nostaa päätään, kun elämässä tulee alamäkiä. Tämä yhdistettynä suorittavaan luonteeseeni saa aikaan joskus pieniä ylilyöntejä, jolloin oman kropan kuuntelu unohtuu ja päivät kuluvat vain asioita suorittaen, ilman taukoja.

Kaiken tämän ymmärtäminen on ollut itselleni niin valaiseva kokemus ja vaikka elämä potkii tästä eteenpäinkin aina aika ajoin, olen yrittänyt opetella hieman toisenlaista suhtautumista, vähentänyt suorittamista ja mikä parasta, osaan jo nauraa tälle omalle käyttäytymismallilleni. Sieltä se vieläkin yrittää aina tiukassa tilanteessa nostaa päätään, mutta tunnistettuani "oireet", vedän henkeä, kuuntelen ja astun askeleen taaksepäin.

Muistan ystäväni vihjanneen minulle tästä samasta maskuliinisesta ja feminiinisestä energioiden tasapainosta jo vuosia sitten, mutta umpisurkeana kuuntelijana annoin asian mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nyt kun asia tuli esille sanoilla "miksi aina oikea", pysähdyin miettimään asiaa, luettuani tuon aiemmin mainitsemani kirjan kokonaisvaltaisesta kehosta ja tutustunut asiaan lähemmin muutenkin, tuntuu, että olen lähempänä totuutta ja todellista hyvinvointia kuin koskaan.


13.11.2017

Family member

Mitä sinulle tarkoittaa yhteisöllisyys? Minulle se tarkoitti lauantaiaamuna sitä, että kello oli soimassa vähän yli viisi (vapaapäivänä!), eikä harmittanut yhtään. Päinvastoin. Innolla pakkasin kamppeet kassiin ja lähdin ajelemaan sen pari tuntia, minkä täältä meiltä ajaa Espooseen kuntokeskus Becomelle. Auton tuulilasiin piiskaava sadekaan ei vetänyt suupieliä alaspäin, koska tiedossa oli aivan mahtava Funcy Family comes together -päivä.

Kyse oli siis jumpantäytteisestä päivästä mitä mainioimmassa seurassa. Päivä alkoi Ashtanga Monkey-tunnilla, joka mukailee astangajoogasta tuttuja asanoja. Tunnin edetessä tuntui, että kroppa alkoi mukailla liikkeitä ja aueta koko ajan paremmin. Jos perinteinen astangajoogaharjoitus noudattaa tiettyä kaavaa ja järjestystä, tuli ainakin itselleni tällä tunnilla tietynlainen vapauden tunne tehtyä harjoitusta kohtaan.

Seuraava tunti oli uusi PILATESFUNC, joka lanseerataan ensi vuonna. Pääsimme kuitenkin "maistelemaan" tätä tuntia ensimmäisten joukossa, kun Italiassa YOGAFUNCia ohjaava ja kouluttava Maiken tuli pitämään meille tunnin. Tuntia viedään eteenpäin musiikin mukana ja kanssatreenaajien kasvoilta näkyi se tunne, kun liikkeet osuivat ja upposivat. Kyse ei ollut mistään fyysisesti kevyimmästä pilatestunnista, mutta tunnin jälkeen saadun palautteen mukaan sitäkin ihanammasta. Ja hei, kukapa ei olisi pitänyt tunnista, jonka vetää näin valovoimainen nainen täynnä positiivista energiaa (kuva alla).

Päivä jatkui vielä PARTYFUNC- ja HEATFUNC-tunneilla, joista voit käydä lukemassa lisää edellisen tapahtuman yhteydestä. 

Sen verran haluan vielä mainita tuosta PARTYFUNC-tunnista, jota pääsin kokeilemaan nyt kolmatta kertaa, että harjoitus muuten tekee mestarin tässäkin. Tai no, ehkä kohdallani ei ihan vielä mestaria, koska edelleenkään minä ja tanssi ei varsinaisesti olla mikään match made in heaven, mutta voisin jopa väittää olleeni edes hieman enemmän kartalla kuin aiemmalla tunnilla. Vaikka loppupeleissä minulla ei ole sillä mitään väliä, vaan pääpaino on sanoilla pitää hauskaa.

Päivän viimeinen tunti oli uusi YOGAFUNC #27-tunti, joka pidettiin meille ohjaajille. Uusi ohjelma lanserataan joulukuussa ja hyvää muuten kannattaa odottaa, koska olihan se paras ryhmäliikuntakokemus ikinä (taas).

Ja "parhaiden ryhmäliikuntakokemusten ikinä" lisäksi hauskaa meillä oli muutenkin tällä ohjaajaporukalla, joita kaikkia yhdistää ainakin jonkinasteinen positiivinen hulluus. Sen lisäksi, että saimme jumpata halutessamme koko päivän, oli ohjelmassa paljon muutakin.

Ehkä se oli juuri se juttu, miksi kirjoitin tekstin otsikoksi "family member". Pelkkä jumppaaminen ja hyvä fiilis ei luo tunnetta yhteisöllisyydestä, vaan se kaikki muu, mitä ympärillä tapahtuu. Se, että joku meistä on tarjonnut tilat käyttöön, joku toinen järjestänyt koko päivän kestävän kattauksen brunssihenkeen, päivän synttärisankarille oli järjestetty hyvin tunteisiin meneviä yllätyksiä, joissa silmien kostumiselta ei välttynyt varmasti kukaan. Ja varsinkin se, että tällaisia tapahtumia järjestetään. Kyse ei ole vain koulutuksesta, jossa käydään opettelemassa uusi ohjelma, vaan paljon muusta. Siitä, mitä kutsutaan yhteisöllisyydeksi.

Lauantaina ajellessani kotiin mietin, kuinka aikanaan vetäessäni erilaisia jumppia sain koulutuksen jälkeen sähköpostiini kyselyn. Kyllä, tykkäsin kovasti ohjelmasta. Kyllä, kouluttaja oli todella innostava. Mutta öööö, tunnenko olevani osa suurta perhettä. En. En ollenkaan. En aikoinani osannut edes ajatella, mitä se voisi tässä yhteydessä tarkoittaa.

En, ennenkuin tapasin nämä ihmiset koko tämän Funcy Familyn taustalla ja jokaisen ohjaajan, joka tekee tämän koko homman mahdolliseksi. Jo se tieto, että saan tavata ne samat ihanat ihmiset, joiden kanssa olen koulutuksia käynyt, jutella heidän kanssa kuulumisia kasvotusten, tutustua pikkuhiljaa uusiin ohjaajiin, saa aikaiseksi sen saman lämpimän tunteen, jota tunnetaan, kun käytetään sanoja perhe tai yhteisöllisyys.



12.11.2017

Isänpäivänä

Isänpäivänä sosiaalinen media täyttyy kuvista iseistä. Kuvista, jotka ovat omasta lapsuudesta tai kuvista, joissa omat lapset ovat isiensä kanssa. Oma isäni ei ollut läsnä lapsuudessani, joten minulla on tarjota vain näitä jälkimmäisiä. Muistan, kuinka nuorena päätin, että jos koskaan lapsia hankin, on niillä sitten isä, joka on läsnä lasteni arjessa.

Ja niinhän se meni, vaikka näin 13 vuotta mieheni tapaamisen jälkeen voin vain miettiä sitä, kuinka todennäköistä tai epätodennäköistä on se, että oikeasti olemme perhe vielä tänäkin päivänä. Kuinka suuren riskin otimme siinä, että lähes vuosi tapaamisestamme meillä oli jo jälkikasvua ja luotimme siihen, että se tunne heti alkumetreillä kantaa myös pitkälle tulevaisuuteen.

Ja onhan se kantanut. Kulmia ja särmiä on hiottu tässä matkan varrella ja vaikka aika ajoin mietin, kuinka erilaisia olemme, on aina joku punainen lanka pitänyt perheemme yhdessä. Mieheni herkkyys ja syvyys sekä pohdiskeleva luonne on tasoittanut tällaista suorittajaa ja "tehdään ensin, mietitään sitten"-persoonaa. Jos itse olen helposti ollut hieman työorientoituneempi, on miehelleni perhe ollut aina etusijalla. Muistan, kuinka esimerkiksi tätä alla olevaa kuvaa katsoessani ensimmäistä kertaa (kätilön ottama), hän kertoi, että "tässä me istuttiin hetki ja minä sanoin, että muistathan, että maailmassa ei ole mitään niin isoa juttua, mitä iskä ei voisi hoitaa".


Iskä on ollut meidän perheessä aina se, joka on jaksanut lasten ollessa pieniä leikkiä ja hassutella. Hän on se, jolle lapset aina veivät lelut ja pelit leikittäviksi ja pelattaviksi. Eikä iskä koskaan sanonut ei. Työpäivän jälkeen iskällä riitti aina aikaa leikkimiseen ja muut asiat saivat odottaa. Kuinkakohan monta kertaa hän on elämänsä aikana pelannut Afrikan tähteä tai rakentanut legoista taloja ja linnoja. Lukenut iltasatuja aina siitä samasta kirjasta.

Reissuissa iskä on ollut se, joka jaksaa lasten kanssa mennä sen sata kertaa vesiliukumäestä tai muuttua rusinaksi uima-altaassa. Ottanut nuorimmaista kiinni hänen hypätessään altaan reunalta ja opettanut heitä uimaan. Lähtenyt lasten kanssa pienille retkille, kun äiti ei ole ehtinyt.

Vaikka iskän rooli onkin hieman muuttunut vuosien saatossa, eikä enää tarvitse rakennella legoilla tai lukea iltasatuja, on iskä aina se, jolta pyydetään kyytiä eri paikkoihin. Tai korjaamaan tietokonetta tai nostamaan pyöränsatulaa. Ei ole olemassa niin suurta murhetta, missä iskä ei osaisi auttaa.

10.11.2017

Patvinsuo oli karun kaunis

Reissusta on kotiuduttu ja muutama lomapäivä olisi vielä edessä. Väsymys kotiinpaluun jälkeen on ollut aika infernaalinen, joka ei johdu niinkään siitä, että reissussa olisi ollut rankkaa (päinvastoin), vaan siitä, että vihdoin kiireisen kesän jälkeen antaa luvan itselleen vain olla. Ja kroppahan ottaa siitä kaiken irti. Eipä sillä, minulla onkin muutama keskenjäänyt kirja luettavana ja yksi neulomuskin viimeistelyä vailla. 

Tässä reissukuvia katsoessani en voi muuta kuin palata mielessäni näihin maisemiin ja hymyillä pientä onnellista hymyä. Reissuun lähdettiin aikaisin sunnuntaiaamuna ja itselleni tyypilliseen tapaan mietin ensimmäisen tunnin autossa istuessani, mitä mahdoin unohtaa. Selkeästi tässä pakkaamishommassakn alkaa rutinoitua, koska mukaan tuli kaikki tarvittava, muttei mitään ylimääräistä.

Ensimmäinen kohteemme oli Patvinsuo Lieksassa, jonne ajelimme sen viitisen tuntia. Keli ei ollut ihan kuin morsian ja viimeisiä lumen ja jään peittämiä hiekkateitä ajellessamme kävi mielessä, että missäköhän kunnossa teitä on pidetty ja pääsemmekö autolla edes perille sinne asti, minne suunnittelimme. Pelko oli kuitenkin turha ja saimme auton parkkeerattua Kurkilahden parkkipaikalle, josta jatkoimme matkaa kohti Teretinniemeä.

Tähän aikaan vuodesta retkeilyä rajoittaa päivänpituus, ellei halua otsalampun kanssa vaeltaa. Tämän vuoksi emme valinneet pitkää kävelypätkää, vaan tähtäsimme siihen, että olisimme valoisan aikaan perillä. Lunta oli maassa ja taivaalta satoi vettä lähtiessämme kävelemään. Lähes koko reitin ajan kuljimme pitkospuilla, jotka olivat kieltämättä aika ajoin aika liukkaat ja hieman hidastivat kulkemista. Luulen, että olen katsonut maisemaa aika vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta väittäisin silti suomaiseman olevan yksi rauhoittavimpia maisemia luonnossa. Kaikessa karuudessaan.


Tämä paikka pääsee varmasti vielä enemmän oikeuksiinsa maiseman puolesta kesällä tai pienellä pakkassäällä, kun aurinko paistaa ja maisema avautuu kauemmas. Me saimme kävellä reittiä sumuisessa maisemassa, joka sekin sopi suomaisemaan aika täydellisesti. Alkuvaiheessa matkaa en meinannut malttaa kävellä kymmentä metriä pidempään, kun pysähtelin ihastelemaan maisemia. Sumun takaa näkyvät puut ja soinen maisema loivat juuri sellaista fiilistä, joka suolla kuuluukin olla.


Pitkospuilla kävellessä piti olla aika tarkkana, mihin jalkansa seuraavaksi laittaa, koska puut olivat kieltämättä kapeat aika ajoin. Kovin monelle horjahdukselle ei ollut varaa, jos halusi pitää kengät kuivana.Tässä vaiheessa vuotta kävijämäärät suolla eivät varmasti päätä huimaa, eikä meidänkään tarvinnut onneksi kertakaan miettiä, kuinka antaisimme tilaa muille.

Perille päästyämme teimme tulet ja asetuimme taloksi. Kota oli sympaattisen pieni ja olisi vetänyt juuri ja juuri neljä ihmistä. Kahdestaan meillä oli kuitenkin aika väljät oltavat. Tavarat saimme hyvin sateen suojaan. Hämärä saapui jo aika pian kello kolmen jälkeen ja ilta meni jutustellessa niitä näitä hyvinkin kepeistä aiheista maailmaa parantaviin keskusteluihin.


Yön aikana tuli herättyä kerta jos toinenkin. En ole koskaan ollut mikään supernukkuja makuupussissa; joka kerran asentoa vaihtaessa tulee herättyä ja välillä jopa manattua makuupussin jalkatilan ahdasta tunnelmaa. Mutta täydet pisteet annan kuitenkin tälle joku aika sitten hankkimalleni uudelle makuupussille, joka pitää kylmän taatusti poissa. Mikään ei ole niin ikävää, kuin yöllä hiipivä kylmyys.

Koko yön jatkunut tuuli ja sade takasivat sen, että maisema seuraavana aamuna oli hyvinkin erilainen. Sumu ei ollut kadonnut mihinkään, mutta lumi oli. Siinä missä edellisenä päivänä olimme katsoneet aika valkoista ja harmaata maisemaa, saimme herätä aamulla (maa)ruskan eri sävyihin.

Aamulla teimme tulet ja keittelimme rauhassa aamupuurot, pakkasimme tavarat kasaan ja lähdimme kävelemään takaisinpäin. Teretin laavupaikan vieressä on lintutorni, josta näkee kirkkaana päivänä kauas. Mekin kävimme ihastelemassa maisemia sumusta huolimatta. Lintubongareille paikka on varmasti aika otollinen ja vaikka suurin bongausaika näin marraskuussa onkin jo ohi, näimme mekin sentään niiden kymmenien talipalloille ruokailemaan tulleiden talitinttien lisäksi pöllön. Äkkiseltään veikkaisin sitä suopöllöksi, mutta saattoihan se olla joku muukin.

Matka takaisinpäin oli huomattavasti helppokulkuisempi, koska lumi pitkospuilta oli yön aika sulanut pois. Ihan jokaista askelta ei tarvinnut tarkastaa ja maisemien ihailukin oli hieman helpompaa. Jos edellispäivän maisemat lumipeitteellä ja harmaudella olivat jo aika vaikuttavat karuudessaan, antoi suo aivan toisenlaisen näkymän, kun lumet olivat sulaneet. Karun kaunis kuvaa mielestäni myös tätäkin maisemaa. Pelkkä kuva ei tässä kohtaa kuitenkaan kerro koko totuutta. Tämä on maisema, joka täytyy kokea. Sen kauneus aukeaa vasta paikanpäällä.


4.11.2017

Täydenkuun tarinoita

Menneelle viikolle sattui muutama tähtikirkas ilta ja eihän sitä malttanut vain ikkunan läpi katsella. Tarkoituksena oli lähteä kuvaamaan linnunrataa, mutta taas opin kantapään kautta, että lähestyvä täysikuu ei ole se paras hetki sen kuvailuun. Kuu paistoi niin kirkkaasti, että linnunradasta ei ollut tietoakaan. Mutta onneksi aina voi kuvata vaikka otavaa tai kuuta. Eli ihan ilman "saalista" retkeltä ei onneksi tarvinnut lähteä.

Kuun kuvaamisesta puheenollen. Olen aina katsellut muiden hienoja kuvia kuusta ja harmitellut, kuinka oma kamerani on niin vanha ja kaikkea, että ei sillä varmaan saa kuusta kuin tärähtäneitä pieniä pisteitä, jotka juuri ja juuri itse kuuksi tunnistaa. Mutta hah. Kuun kuvaaminen onkin yllättävän helppoa ja voi sitä iloa, kun kotona kuvia rajailessani totesin, että siinähän näkyy kuu ihan noh... kuuna.


Minun pitäisi olla jo nukkumassa, koska aamulla kello soi viideltä. Tarkoitus olisi lähteä muutaman yön reissuun ystävän kanssa, koska minulla on loma (jee!). Tuntuu ihan hassulta, kun edellisestä lomasta on reilusti yli vuosi, että hei... ihan oikea loma. Tänään yritin tehdä kevyttä laskeutumista lomamoodiin ja tarkoitukena oli puuhastella sitä ja tätä ihan kaikessa rauhassa. Vaikka totuushan oli juurikin sellaista paniikinomaista säätämistä, josta se rauha oli kaukana. Mutta onneksi elämä jatkuu myös reissun jälkeen ;).

Olen ehtinyt fiilistellä ennen tätä reissua jo tulevaisuuden reissuja, jotka toivottavasti voidaan kesäaikaan tehdä ostamallani kleinbusilla. Projekti on seisonut kaikkien muiden kiireiden alla hieman paikallaan, mutta pientä alustavaa työtä olen tehnyt ja etsinyt ihmisiä, jotka osaisivat tehdä autolle sitä, mihin omat taidot eivät riitä (lue: ne moottorihommat).

Sen verran vielä noista yökuvailuista, kun itsehän olen aivan älyttömän arka edes lähtemään mihinkään yksin pimeällä, mihin katuvalot eivät paista. Ja näitä yökuvia ei oikein saa onnistumaan kaupungin valosaasteessa. Onneksi olen löytänyt ystäviä, jotka jakavat samat kiinnostuksen kohteet ja vaikka mielikuvitus kävisi kuinka lujaa, tuo tuttu ihminen kuitenkin aina sitä turvaa.

Nämä kolme ylintä kuvaa on otettu Valkelan särkiltä ja saapuessamme parkkipaikalle, oli siellä pakettiauto parkissa. Hieman mietimme autosta ulos noustessamme, että kukakohan sen on tuohon jättänyt ja menimme rantaan kuvailemaan. Rannalta saapuessamme kuvasimme vielä parkkipaikalla kuuta, kunnes pakettiauton sivuovi avautui ja sieltä astui ulos mies. Voin sanoa, että kuun kuvaamiset jäi siihen ja lähtöämme kuvaisi ehkä parhaiten sanonta "lähti kuin telkkä pöntöstä".

En tiedä, mikä oli kaverin tarkoitus ja miksi hän parkkipaikalla yöpyi, mutta jälkikäteen mietin, että jos joskus vastaavaa harrastaisin oman pakettiautoni kanssa, niin toivon, että en aiheuttaisi samanlaisia reaktioita muissa ihmisissä. Ja pelästyneelle ihmiselle on varmaan aika turha huudella perään, että älä pelästy, olen ihan harmiton. Niin varmaan.

Mutta hei, se olisi täysikuu tänä yönä. Toivottavasti saat/sait nukuttua :)


29.10.2017

Nostalgiaa

Syyslomaviikolla kävin Lappeenrannassa pariin otteeseen. Ensin viemässä nuoremman tenavan sinne ja puolessa välissä viikkoa tehtiin vaihtarit ja vanhempi jäi Mummilaan. Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä poikkesimme vanhemman neidin kanssa ihastelemassa auringonlaskua paikassa, jossa itse kävin nuorempana monesti. Minulla oli tapana käydä tässä paikassa juoksulenkillä, katsella maisemia ja kävellä kallioilla. Ja sitten juosta takaisin kotiin. Kai sitä jo teini-ikäisenäkin tiedostamattaan halusi rauhoitella mieltään luonnonrauhassa. Paikassa, missä ei ollut hälyä ja sai olla oman (teiniahdistuneen) mielensä kanssa.


Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Lappeenrannan Voisalmessa, josta muutimme ollessani 12-vuotias Kivisalmeen. Kun ajaa näiden kaupunginosien läpi isoa tietä, pääsee Taipalsaarelle. Matkalla sinne on tämä kallio, juuri siinä kohtaa, missä Voisalmensaari loppuu ja Kuivaketvele alkaa.

Ajelimme siis ennen kotiinlähtöä näille kallioille ihastelemaan auringonlaskua, joka pistikin hienot näytökset sinä iltana. Pikkuhiljaa auringon laskiessa juttelimme vanhemman neidin kanssa niitä näitä, otimme molemmat kuvia ja ihastelimme kaikessa rauhassa laskevaa aurinkoa.


Auringon laskettua ajelimme vielä kaikessa rauhassa läpi lapsuudenmaisemieni kohti kutostietä, joka veisi meidät takaisin lapsieni lapsuusmaisemiin. Matkalla höpöttelin ajatuksiini uppoutuneena omia muistojani lapsuudesta ja minulle niin läpeensä tutuista maisemista; tuossa talossa minä asuin, ja tuo tuolla oli minun huoneeni ikkuna, tuossa Tanhuantiellä asui paljon ystäviäni ja tuossa bussipysäkillä minä aina odottelin linja-autoa, tuossa oli minun ala-aste ja tuossa oli minun tarha. Tätä monologia jatkoin niin pitkään, kunnes pääsimme lapsuudenmaisemieni ulkopuolle. Sitten istuimme molemmat hiljaa.

Jossain vaiheessa mietin, että kuinkakohan paljon mahtaa omaa lastani kiinnostaa, millä bussipysäkillä minä bussia oikein odotin, mutta hän totesi pienen hiljaisuuden jälkeen, että oli varmasti kiva kasvaa näin nätissä paikassa. Totta. Jos sitä ei itse ehkä lapsena ja varsinkaan nuorena nähnyt nuoruusmaisemiaan samalla arvostuksella, kuin tänä päivänä, niin hyvä paikka se oli kaikin puolin kasvaa.


Samalla tulin miettineeksi sitä, kuinka jännältä tuntuu kertoa itselle niin tutusta ja läheisestä asiasta, joka omalle lapselle on täysin vieras. Hänelle tämä kaupunki, nämä seudut, jonne olen muuttanut aikuisena, on samanlainen osa hänen lapsuuttaan, kuin mitä nuo omani olivat minulle. Vaikka tunnen olevani kotona ja nykyinen seutu jättää lapsilleni varmasti samanlaiset muistot ja tunnejäljen jonnekin syvälle, tuntuu silti jollain lailla haikealta, että se, mikä on juurtunut syvälle minuun, on lapsilleni täysin vieras paikka, jonne heillä ei koskaan tule olemaan samanlaista tunnesidettä.

He eivät koskaan tule tallamaan samoja katuja, istumaan samalla koulun aidalla ystäviensä kanssa, viettämään aurinkoisia päiviä samoilla uimarannoilla. He luovat täysin omat tunnesiteensä tähän kaupunginosaan, näihin katuihin, ystäviinsä. Tietenkin. Tietenkin se menee näin. En minä voi tarjoilla heille samoja muistoja, mitä minulla itselläni on. He luovat omansa, joista he ehkä kertovat joskus tulevaisuudessa omille lapsilleen.






28.10.2017

Päivän asu (luonnon, ei minun)

Syksyn kuulaus ja ruska muuttuivat kertaheitosta, kun pari päivää sitten yön aikana oli satanut lunta. Aamulla verhoja availlessani oli valkoinen maa ja lunta tuli vaakatasossa. Tiedän, että nämä juttuni kiertävät samaa kehää, mutta haluan silti sanoa, että jos vielä vuosi sitten olisin verhot avattuani ajatellut "hrrrr", sulkenut verhot ja kipittänyt takaisin peiton alle ja toivonut sen olevan vain pahaa unta, ei lumentulo tänä vuonna tuntunutkaan siltä, että "hrrr" olisi ollut negatiivinen asia.

Mietin, missä mahtavat olla ne hieman lämpimämmät hansikkaat (löysin vain toisen!) ja se pipo, jossa ei varmasti pää palellu. Pahinta talvella on kylmyys ja jos ja kun siihen on aika helppo vaikuttaa omilla valinnoillaan, en jää miettimään, meneekö tukka lysyyn tai sopivatko nämä kuinka täydellisesti muiden vaatteiden kanssa. 

Siinä missä joku kuvaa päivän asuja, on minusta paljon mielenkiintoisempaa kuvata "päivän luontoasuja". On päiviä, kun asut ovat kauniita auringonnousuja tai aurinkoisia maisemia. Ja on päiviä, kun luonnossa näkyy muutos, kuten kaikessa karuudessaan näissä kuvissa. Kun lunta sataa vaakatasossa ja luonto ei ole ihan vielä tehnyt muutostaan, mutta on kuitenkin matkalla sinne.

Myös tällaisia kuvia on minulla paljon, mutta ne jäävät usein julkaisematta. Vähän niin kuin jollain ne arkisemmat asut. Silti näissä on mielestäni jotain karun kaunista. Samoin kuin on niissä tuulisissa päivissä, kun tiedät ilmanalan vaihtuvan ja tuulten tuovan jotain, yleensä joko kaunista tai sateista ilmaa. Tällaisina päivinä luonto ei tarjoa kauneinta itseään, mutta aitoa sellaista.



Jotenkin haluaisin tarjota enemmän sitä autenttisuutta. Niin kuvissa kuin näissä kirjoituksissa. En ole mielestäni luonut mitään blogiminää tai siloitellut kuvia överiksi kuvankäsittelyohjelmalla (lukuun ottamatta rajauksia tai syventämistä). Silti joskus tuntuu, että voisin antaa vieläkin enemmän, olla enemmän minä. Antaa kuvien olla joskus näitä karumpia ja arkisia sekä juttujen vielä enemmän minua, tuulineen ja poutapäivineen.

25.10.2017

Uusia aamuja ja ajatuksia

Eilisaamu aukeni kyllä aivan mielettömällä auringonnousulla, kun sumu oli ainakin meilläpäin todella vahva. Hyvä että näki autolla ajaa paikka paikoin. En taas malttanut olla pysähtymättä ja kaivelematta kameraa esiin, kun pelloilla viipyilevä usva oli niin kaunis näky. Tai se hetki juuri ennen auringonnousua, kun taivas värjääntyy oranssinpunertavaksi.


Auringon noustua "jouduin" pysähtymään vielä toiseenkin otteeseen, kun aurinko paistoi niin kauniisti sumun ja puiden takaa. Jos aiempina vuosina olen ensimmäisten pakkasten tultua nostanut hartiat korviin ja manannut kylmyyttä ja talven tuloa, tuntuu, että tänä vuonna tästä vuodenajasta saa irti ihan eri tavalla.

En ole tajunnutkaan, kuinka koukuttava aika syksy on "luonnonihmeiden" bongailuun. Päivittäin seuraan avaruussäätä ja mahdollisia revontulia. Iltaisin tähyilen taivaalle ja toivon kauniita auringonlaskuja. Nyt yöpakkasten jälkeen luonto antaa ihan mielettömän kauniita aamuja, kun luonto on peittynyt kuuraan. Pitkän sadejakson jälkeen odotan kirkkaita yötaivaita, jotta pääsisin kuvaamaan linnunrataa.


Näitä luonnon antamia näytöksiä ihaillessani ja kuvaillessani toivon, että kehittyisin vieläkin paremmaksi kuvaajaksi ja joku päivä voisin yhdistää tämän harrastukseni työhöni.

Töistä puheenollen. Eilen mietin töistä kotiin ajellessani, kuinka oma asennoitumiseni kiirettä kohtaan sai uuden suunnan, kun ravistelin suurimman osan rooleistani ja ymmärsin, kuinka paljon helpommalla pääsee vain olemalla minä. En tarkoita rooleilla sitä, että olisin esittänyt jotain muuta kuin olen, mutta jätin itseni arvottamisen sen mukaan, mitä teen. Ei minun tarvitse erikseen olla ryhmäliikuntaohjaaja, personal trainer, äiti, vaimo ja mitä näitä nyt on.

En osaa vieläkään sanoa, kuinka suora yhteys näillä kahdella asialla, rooleilla ja kiireellä, on, mutta kovasti se helpotti arjen pyörittämistä. Yhtäkkiä tuntuu, kuin minulla olisi paljon enemmän aikaa liikkua luonnossa, olla kotona, jakaa työn ja vapaa-ajan suhde keskenään järkevästi. Tämä selviää minulle kyllä ajan kanssa, mutta nyt nautin tästä vapauden tunteesta.