31.12.2017

Viimeisiä viedään



Tässä päivää aloitellessani (tiedän, kello on kohta kaksi iltapäivällä) mietin samalla kulunutta vuotta. Miten niin moni asia meni, kuin EN ollut suunnitellut, mutta silti kaikki meni loppujen lopuksi parhain päin. Nyt taas vuoden vaihteen ollessa ihan kulman takana sitä tulee summattua vanhaa ja samalla mietittyä tulevaa. Sitä, mitä toivoisin ensi vuoden tuovan mukanaan ja mitä olen valmis tekemään sen eteen. Onko jotain turhaa, jota voin tiputtaa pois ja saada kenties jotain uutta tilalle? Ja kuinka monta plan beetä minun loppujen lopuksi tarvitseekaan tehdä.

Kävin muutama ilta sitten kuvailemassa vaihteeksi muutakin kuin luontoa. Kaupunkimaiseman kuvaaminen korkealta mäeltä oli ihan hauskaa vaihtelua. Samalla mietin, kuinka saisin ikuistettua ilotulituksia mahdollisimman monipuolisesti. Miten niin lähtenyt lapasesta tämä kuvailu? No mutta, ehkä tämän voisi ajatella niin, että tässäkin kehittyy vain tekemällä.

Mutta hei, oikein mukavaa vuoden vaihteen vaihtumista. Ensi vuonna palataan :)


29.12.2017

Aamukahvia ja auringonnousua

Ystäväni kutsu kahvittelemaan luokseen muuttui tässä viikolla toimestani plan beeksi ja kahvittelut siirrettiin ulkoilmaan. Ajankohdaksi valikoitui auringonnousu ja paikaksi Mukulanlahden lintutorni Iitissä. Mukaan pakattiin istuinalusta, termarillinen kahvia ja tuoreet pullat. Pullahan on aina hyvä vaihtoehto aamupalaksi, hah hah.


Satuimme paikalle juuri auringonnousun aikaan ja vaikka taivas olikin aika pilvinen, työnsi aurinko säteitään pilvien raosta ehkä vähän niinkuin meitä varten. Mikäs siinä oli istuskellessa lintutornin nokassa penkeillä hörppimässä aamukahvia.

Lintutornin kupeeseen oli tehty linnuille talveksi syöttöpaikka ja lintujen lajikirjo oli kieltämättä hieman laajempi, kuin mitä oman pihan syöttöpaikalla. Olisin voinut tuijotella lintuja vaikka koko päivän. Olin jotenkin ajatellut, että eihän täällä talvella mitään bongailtavaa ole, mutta köyhästipä ajattelin. Käyttöä olisi ollut niin kiikareille kuin pidemmälle kameran putkellekin.



Olen näistä ulkoilmakahvitteluista kirjoittanut aiemminkin ja tämä aamukahvien ulosvienti ja auringonnnousun katselu siinä samassa on kyllä mitä mainioin idea. Koko päivä lähtee ihan eritavalla käyntiin, kun on käynyt aamulla pienellä reippailulla ja silti istunut ihan kaikessa rauhassa luontoa ihailemassa.



28.12.2017

Jokelan vanhalla myllyllä

Toissa viikonloppuna kävin testailemassa uutta kameraani erilaisissa kohteissa ja samalla kuvaamisesta innostunut nuorimmainen tenava sai käyttöönsä vanhan kamerani. Hän on jo pitkään toivonut vähän parempaa kameraa ja tuo vanha kamerani oli hänelle kuin suuri aarre. Ja minustahan oli tietenkin mukava opettaa häntä käyttämään sitä. Samalla oli kiva seurata sivusilmällä, kuinka innoissaan hän kuvia otti.

Ajelimme Valkealaan Jokelan vanhalle myllylle, joka on muuten poikkeamisen arvoinen kohde kesällä vehreydessään ja varsinkin kauniina talvisena iltana paikka on tunnelmallinen. Itse halusin testailla kameralla mm. erilaisia valotusaikoja ja tuo kuohuva joki on siihen aika kiva kohde.


Kirjoittelin joku aika sitten siitä, kuinka saisin lapsia enemmän innostettua kanssani metsäretkille. Nyt ainakin vahvasti näyttää siltä, että nuorimmainen lähtee kanssani melkein mihin vaan, kun hänelle antaa kameran käteen. Välimatkat katoavat ja sellainen "onko vielä pitkä matka"-napina puuttuu. Tätä täytyisi vain harrastaa enemmän.



26.12.2017

Joulunviettoja

Pikkuhiljaa alkaa olla joulut juhlittu ja hieman jo kaipaankin rutiinien ääreen, jos ihan rehellisiä ollaan. Tietokone on pysynyt kiinni useamman päivän, herätyskello ei ole soinut, kotoa olen poistunut vain muutamia kertoja. Olen nähnyt perhettäni varmasti tässä muutaman päivän aikana enemmän kuin koko menneenä vuonna yhteensä. No ei kai nyt sentään, mutta lasten kanssa olemme istuneet joka ilta katsomassa televisiota, puuhastelleet yhdessä kaikenlaista ja vain olleet.

Kieltämättä oikein mukavaa vaihtelua sille jatkuvalle pikkukiireelle ja tunteelle, että on monia asioita hoidettavana. Nautin kyllä aivan täysillä myös siitä ihan perusarjesta ja tällainen joutilaisuus tuntuu jopa hieman oudolta. Pari päivää siinä meni, että mielikin rauhottui. Että ihan oikeasti ei ollut mitään tekemättömiä tehtäviä ja ihan oikeasti oli lupa vain olla.


Jouluaatto meillä meni perinteisesti lähipiirin kanssa meillä juhliessa. Ainut isompi ero aikaisempiin vuosiin oli sen, että joulupukki ei enää käynyt. Lapset alkavat olla jo niin isoja, että pukki pääsi virastaan ja lahjat löysivät oikeisiin osoitteisiin ilman pukkiakin. Mutta muuten perinteiset aamupuurot, ähkyt ruokapöydästä ja jälkiruuat päälle sekä illan hautuumaakierros olivat mukana.

Olen pitänyt tarkoituksella hieman taukoa myös urheiluista ja vaikka tänään keho huusi jo juoksun perään, niin jarruttelin vielä sen verran, että tyydyin tekemään lumityöt ja vähän suuremman siivouksen sisällä. Kuusikin sai lähteä jo tänään, mutta muut joulukoristeet saivat vielä jäädä.

Huomenna palailen pikkuhiljaa töiden ääreen ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin tällainen lista- ja kalenteri-ihminen on väsäillyt tässä välipäivien aikana jos ja vaikka minkälaista listaa, täytellyt kalenteria ja inspiroitunut jo ihan siitä, että kun ehtii istumaan hetkeksi alas tekemättä mitään, alkavat kaikennäköiset ideat pulputa pääkopasta. Lisäksi olen saanut loman varjolla tehtyä vanhojen listojen juttuja pois (mm. kiinnitä taulu, käy vanhat lehdet läpi, siivoa alakerran rappusten alunen...). Veikkaan että tämä on joku parantumaton tauti. Tämä tekeminen.
 



22.12.2017

Perjantain kevyet

Perjantaiaamuja!

Tämä joulu on tullut niin varkain tänä vuonna, että en ole pysynyt perässä yhtään. Joulukortit jäivät täysin laittamatta ja olisi mukava vedota vaikka siihen, että tein sen tarkoituksella ja laitoin niistä säästyneet rahat hyväntekeväisyyteen. Mutta ei, rehellisesti vain jätin ne laittamatta, enkä laittanut niistä säästyneitä rahojakaan mihinkään sen parempaan. Ihan elämiseen vain.

Sen verran olemme saaneet joulua jo kuitenkin aikaiseksi, että kuusi on koristanut olohuonetta kohta viikon verran ja lahjoja on alkanut ilmestyä sen juurelle. Tiukin jännityksen paikka taitaa olla 9-vuotiaalla, joka käy pyörittelemässä lahjapaketteja päivittäin. Ihme, ettei teippejä ole jo salaa availtu ja kurkittu paketteihin.

Tällä viikolla on tapahtunut paljon kivoja asioita, kuten vaikka keskiviikkona valmistumiseni luonto-ohjaajaksi. Kieltämättä mietin tuossa kesän aikana, että mitenköhän näille opiskeluille käy, mutta niin sitä vain sitten pienen paineen alla, kun valmistumispäivä alkoi koittaa, vain teki kurssit ja näytöt kasaan ja tässä sitä nyt ollaan luonto-ohjaajana. Jee!

Hetken jo ehdin miettiä puolileikilläni, että mitäköhän sitä seuraavaksi opiskelisi, mutta tällä viikolla työjuttujen vahvistuttua taidan kuitenkin välttää ennakkoon turhan stressin ja suuremman kiireen ja nautin vain tästä hetkestä; siitä että saan tehdä niin ihania töitä, kuin nyt teen. Kalenteria täytellessäni näytti alkava vuosi oikeastaan juuri siltä, kuin sen toivoinkin näyttävän.

Olen käynyt nyt vähän aktiivisemmin juoksemassa ja pikkuhiljaa sekin alkaa tuntua taas vähän helpommalta. Vauhti ei päätä huimaa, mutta se tunne, kun jaksaa taas juosta, eikä keuhkot piiputa jokaisessa pikkumäessä on aika mahtava. Koitan nyt olla asettamatta itselleni mitään sen tavoitteellisempaa, vaan nautin nyt vain siitä, että pystyn taas juoksemaan.

Ehkä tästä pikkuhiljaa voisi alkaa laskeutua joulun fiilikseen. Rehellisesti en ole jaksanut tehdä kyseisen juhlan eteen mitään (paitsi se kuusi), mutta ehtiihän tässä vielä....














Kuvat on otettu muutama viikko sitten Repovedeltä, osa Tervajärveltä, osa Olhavalta.

19.12.2017

Yön yli reissulla Repovedellä

Sunnuntaina pakkailin rinkkaa yön yli reissua varten ja en tiedä, kuvittelenko vain, mutta koira ei tunnu tykkäävän rinkastani yhtään. Tuntuu, että koira aloittaa mököttämisen aina rinkan nähtyään, koska varmasti tietää, että a) ei pääse mukaan ja b) äiti on vähintään yhden yön pois. Varmasti vain oman mielikuvitukseni tuotosta, mutta jos vertaa tilannetta pelkästään siihen, että vedän kerrastoa tai ulkohousuja jalkaan, jolloin koira vinkuu innosta pyörien eteisessä.

No mutta, Repovesi oli taas kohteenamme. Sen verran tarkkaan kyseinen alue on tullut jo haravoitua, että yksi ainut polun pätkä on enää reittejä kulkematta. Lapinsalmelle saapuessani reitti parkkipaikalta riippusillalle oli viitoitettu ulkoroihuin ja näkymä oli todella tunnelmallinen. Kyseessä oli Repoveden Jouluvalkeat, jossa olin auttelemassa muutaman luokkakaverini kanssa mm. tarjoilujen järjestämisessä. Ja olihan siinä puuhaa; niin paljon ihmisiä tapahtumassa ei varmasti aiemmin ole ollutkaan. Ihan mieletöntä.

Tapahtuman jälkeen heitimme rinkat ystäväni kanssa selkään ja kävelimme pilkkopimeässä metsässä otsalamppujen valaistessa polkuja kohti Määkijän kotaa. Vaikka useamman kerran on toki pimeässä jo tullut kuljettua, tulee mieleen joka kerta, kuinka matkat tuntuvat ihan erilaisilta pimeässä, tutut polut oudoilta ja äänet voimakkaammilta.

Ilta meni ystävän kanssa jutustellessa ja hieman väsyneessä mielentilassa nauraessa mitä tyhmemmille jutuille. Jos jo itse metsään meno on rauhoittavaa ja mieltä nollaavaa, on se sitä vähintään kaksin verroin hauskassa seurassa.


Aamulla odottelimme auringon nousemista. Luonnossa tähän aikaan yöpyessä todella huomaa sen, kuinka päivä on lyhyt. Vaikka tietenkin tiesimme, monelta aurinko nousee, oli odottavan aika todella pitkä ja epäilimme, että huvittaakohan sitä nousta kyseisenä aamuna ollenkaan. Jos se vain käväisee puiden rajassa ja painuu takaisin. Mistäs noista auringoista aina tietää?



Odotus onneksi palkittiin ja aurinkokin päätti viimein nousta yli puiden latvusten. Aamu oli kyllä aika harvinainen, koska taivas oli lähes pilvetön ja auringonnousu oli pitkien harmaiden päivien jälkeen todella voimauttava. Jos jotain toivoisi lisää, niin tällaisia aamuja ja päiviä.


Matka takaisin Lapinsalmelle ei meinannut edetä millään, kun pysähtelimme kuvaamaan auringossa kylpeviä maisemia. Teimme varmaan jonkinasteisen ennätyksen hitaasti etenemisessä välillä Määkijä-Lapinsalmi. Ja "pakkohan" se oli pysähdellä ihastelemaan ihan vain kaunista metsää, puroa, sammalta, saniaisia, lintuja, eläinten jälkiä ja no, ihan vain sitä, että ei sada vettä. Onneksi matkassa oli mukana ystävä, joka on vähintään yhtä innoissaan kuvaamisesta, kuin mitä itsekin olen.

Tästä hitaasti etenemisestä tuli mieleen oma lapsuus, kun kävelimme mökille hiekkatietä pitkin ja mammani yritti hoputtaa minua kävelemään reippaammin, etten olisi kyykkinyt jokaisessa puskassa syömässä mustikoita tai ihastellut pikkukiviä tai keräillyt jokaista käpyä, joka matkalle sattui. Samalla mietin, minkä ikäisenä alkaa kiire?




Parkkipaikalle saavuttuamme mietin auton tuulilaseja putsaillessani, että jos vain kävisi hakemassa kaupasta lisää ruokaa ja häviäisi metsään vielä pidemmäksi aikaa. Ajatus ei tuntunut yhtään hassummalta. Toivottavasti vielä joskus minulla on mahdollisuus siihen.  
 


17.12.2017

Silloin joskus

Parkkeeraan auton etupihalle. Piha on paljon pienempi kuin muistin ja pyöräkatoskin on viety pois. Katse hakeutuu kerrostalon neljännen kerroksen yhteen ikkunaan. Makuuhuoneen ikkunaan. Astun sisälle rappukäytävään ja hymyilyttää. Ihan kuin olisi tullut kotiin, mutta ei kuitenkaan. Kaikki tuntuu niin paljon pienemmältä.

Mietin hetken, menenkö hissillä vai kävelenkö raput ylös. Astun kuitenkin hissiin, jonka kirkkaanpunaista väritystä en muistanut kuin vasta nyt. Painan nappia kuudenteen kerrokseen ja siirryn vaistomaisesti peilin viereen takaseinälle. Oven vieressä ei saanut seisoa.

Hissi pysähtyy kuuliaisesti oikeaan kerrokseen, eikä jatka matkaansa äärettömyyksiin, kuten joskus olen unissani nähnyt. Sama hissi, sama talo, mutta hissi ei vain pysähdy. Hissistä ulos astuessani katseeni osuu lattiassa olleisiin roomalaisiin numeroihin. Täällähän ne olivat. Olen joskus mielessäni nähnyt nämä samat kellertävät numerot tummassa pinnassa, mutta en muistanut enää missä. Kurkussani on pieni pala, jonka määrittelen muistojen herkistämäksi tunteeksi.

Soitan ovikelloa ja lapsuudenystäväni tulee avaamaan oven. Heidänkin suuri asuntonsa näyttää nyt kovin pieneltä. Eteinen on paljon kapeampi, ystäväni huone ei olekaan niin suuri kuin muistin. Keittiökin on aika pieni komero. Istumme keittön pöydän ääreen juomaan kahvia ja seuraavan tunnin aikana olemme saaneet vaihdettua kuulumiset reilun 20 vuoden ajalta.

On mennyt tovi jos toinenkin, kun olemme viimeeksi nähneet ajan kanssa. Tuttuja nimiä ja hämäriä muistikuvia aiheuttavia muistoja vilahtelee ystäväni jutuissa. Hänen juurensa pysyivät täällä pidempään. Tämä asunto, jossa istun, oli hänen vanhempiensa koti loppuun asti.

Kävelylle lähtiessämme kuljemme kerrostalon raput alas. Tuttuja sukunimiä vilahtelee vielä joka kerroksessa. Samoja ihmisiä, jotka asuvat tässä vielä 30 vuotta sen jälkeenkin, kun minä muutin pois 13-vuotiaana. Neljännessä kerroksessa minun tekisi mieli käydä soittamassa tuttuakin tutumpaa ovikelloa. Käydä kurkkaamassa, miltä lapsuudenkotini oikeasti näyttikään. Minä muistan eteisen punaisen lipaston ja kylpyhuoneen myrkynvihreän pesukoneen ja kylpyammeen, suuren parvekkeen ja ison keittiön.

Jatkamme kuitenkin matkaa alas. Takapihan syvennyksessä on edelleen se sama laatikko, jossa on soraa ja jonka päällä istuimme, kun odotimme sateen loppumista. Takapihalta lähti polku metsään, jonne rakensimme majoja, emmekä uskaltaneet mennä kovin kauas, ettemme eksyisi. Nyt pelkoa eksymisestä ei ollut, koska jostain syystä metsäkin oli vuosien saatossa pienentynyt. Rannassa oli edelleen sama aallonmurtaja ja rannassa oli veneitä talvehtimassa pohja ylöspäin.


Sataa lunta. Niin paljon, että alan epäillä nuorimman tenavan kertoman "tulee satamaan 4 metriä" olevan oikeassa. Näkyvyys on huono, mutta tutut rantamaisemat piirtyvät silti esiin kävellessämme uimarannalle, jossa lapsena ja nuorena tuli vietettyä tovi jos toinenkin. Mietin, kuinka ahkerassa käytössä ranta mahtaa olla tänä päivänä.


Tutut kalliot, joilla otti aurinkoa ja kivet, joille sai äidin valvovan silmän alla uida, piirtyvät jään, veden ja lumen seasta. Jos ei vihmoisi niin paljon lunta, olisimme varmasti istuneet kalliolla pidempään. Ehkä me ensi kesänä tulemme tänne nauttimaan lasilliset viiniä, kuka tietää?


15.12.2017

Pikkujouluja sohvannurkassa

Siinä missä sana pikkujoulut aiheuttaa monille sellaisen Jee!-ajatuksen, on se minulle ollut jo vuosia sellainen aaagh. Muistan, kuinka vielä reilu viisi vuotta sitten pikkujouluja oli lähes jokaiselle joulunalusviikonlopulle. Hauskaahan se oli laittaa itsensä ihmisen näköiseksi, tavata muita ja käydä tuulettumassa. Mutta rankkaa. Kun ei käynyt säännöllisesti yöelämässä muutenkaan, oli tuollainen hetkellinen "ja taas mennään"-rutistus aika voimia vievää. Eikä mitenkään positiivisessa mielessä.

Pikkuhiljaa vuosi vuodelta olen karsinut tällaisia menoja ja rehellisyyden nimissä en edes muista, koska olisin viimeksi käynyt juhlimassa missään yöelämässä. Olisiko siitä ehkä kolme vuotta aikaa? Ainakin. Jo koko ajatus siitä, että täytyisi laittautua, saati lähteä valvomaan yön pikkutunneille tuntuu, jos ei nyt epämiellyttävältä, niin ainakin siltä, että se ei ole ehkä ihan minun juttuni (enää/tällä hetkellä).


Itseni näköiset juhlat ovat tänä päivänä sellaiset, jonne voin saapua samoissa vaatteissa, kuin missä istuisin myös kotona sohvannurkassa. Ei ehkä sentään pyjamassa ja villasukissa, mutta vaikka rennoissa verkkareissa. Ja villasukissa. Ilta koostuu mukavasta jutustelusta, parista lasista viiniä ja hyvästä ruuasta. Ei ehkä se kaikkein villein vaihtoehto viettää pikkujouluja, mutta ainakin itselleni se mieluisin.

Tällaisissa pikkujouluissa kävin viime viikonloppuna; sohvan nurkassa hengailua, hyvää ruokaa ja ihania ihmisiä. Ihmisiä, joihin olen tutustunut joogan kautta ja joihin tänä iltana pääsin ajan kanssa tutustumaan lisää. Hyvän mielen korteilla saimme keskusteluihin syvyyttä ja naurua, kun jokainen kävi poimimassa juuri itselleen sopivan kortin ja kertoi siitä ajatuksiaan. Siinä missä keskustelu lähti välille syvillekin poluille, nousi se taas hetken päästä iloisen naurun saatelemana kevyemmille urille. Kysymyshän voi olla melkein mikä tahansa omiin vahvuuksiin, kehittämiseen tai johonkin muuhun itseen viittaavaan ja aihealue joko yleisesti omasta elämästä tai johonkin tiettyyn asiaan sidottuna. Keskustelua se herättää ihan varmasti.



Juttelun lomassa oli tarjolla jos ja vaikka mitä herkkuja suolaisista makeisiin. Omiksi suosikeikseni nousivat pesto, jossa oli itse hapatettua lehtikaalta sekä (vegaaninen) porkkanakakku, jonka ohjeen löydät täältä. Sen verran inspiroiduin näistä herkuista, että kävin alkuviikosta lainaamassa kirjastosta kirjan Hyvää hapattamalla ja tuota porkkanakakkua teen varmasti joulupöytään. Jos maltan odottaa sinne asti. Paitsi että jouluaatto on jo ensi viikolla! (Mihin tämä aika katoaa??)