tiistai 21. maaliskuuta 2017

Täydenkuun retki Mukulanlahdelle

Käytyäni helmikuussa Repovedellä täydenkuun retkellä, innostuin metsässä pimeällä kävelystä niin paljon, että seuraavan täydenkuun aikaan maaliskuussa lähdettiin ystäväni kanssa auringon laskettua metsäretkelle.

Tällä kertaa suuntasimme Mukulanlahden lintutornille toivoen, että täysikuu olisi komeimmillaan. Helmikuun retkellä kuu jäi pilviverhon taa ja niin se jäi itseasiassa tälläkin kertaa. Hieman ohuempi pilvipeite oli kuitenkin tällä kertaa, koska kuun valo kajasti pilviverhon takaa, mutta suunnittelemani hienot kuvat täysikuusta jäävät odottelemaan vielä seuraavia kuita.


Mukulanlahti on kuitenkin käymisen arvoinen myös pimeällä. Kuten edelliselläkin pimeän retkellä tuli todettua, tulee pimeällä havainnoitua aika eri asioita, kuin valoisalla. Luonto näyttää toisenlaiselta ja ääniäkin tulee kuunneltua ihan eri tavalla. Lintutornissa kuulimme joutsenten ääniä ja Kupparinojan toisella rannalla oli myös elämää kaislikon suhinasta päätellen.
 
Näitä pimeän retkiä tulen kyllä tekemään säännöllisin väliajoin läpi vuoden, koska ihan samalla tavalla luonto muuttuu vuodenajan mukaan, muuttuu havainnoitavat kohteet myös pimeän aikaan riippuen vuodenajasta. Näin keväällä päivän pidentyessä ja kesällä yöttömän yön aikaan luonto antaa varmasti toisenlaisen kuvan itsestään, kuin talvella.
 


maanantai 20. maaliskuuta 2017

Testissä tukisukat

On juttuja, jotka kalskahtavat aina vähän ikävästi korvaan, kun sen kuulee. Monesti taustalla on joku negatiivinen kokemus asiasta, joka saa ihan tavallisenkin jutun kuulostamaan siltä, että niskakarvat nousevat vähän pystyyn. Itselleni tällainen asia on ollut tukisukat, koska ne muistuttavat minua ajasta, kun makasin sairaalassa sulattelemassa jalassa ollutta veritulppaa. Tai sen jälkeistä aikaa, kun istuin Marevan-kortin kanssa terveyskeskuksessa odottelemassa vuoroani verikokeeseen. Tai sitä, kun tukisukat kuuluivat pukeutumisen peruspilareihin kauemmin, kuin olisin ehkä toivonut.

Tästä on toki jo yli 15 vuotta aikaa ja olin onnekas, että veritulppa ei koskaan lähtenyt liikkeelle, eikä ole uusinut. Myös aika tekee tehtävänsä, mutta edelleen kuullessani sanan tukisukat, en miellä sitä sellaiseksi kivaksi asiaksi.


Kun Color4Care tarjosi minulle mahdollisuutta testata heidän tukisukkiaan, mietin, että jaa-a. Kuitenkin kävin katselemassa sukkia heidän nettisivuilla ja oikeasti. Ollaanko menty ehkä valovuoden päähän siitä, mitä itse käytin silloin reilun 15 vuotta sitten? Ymmärrän toki sen, että tällaisissa tukisukissa on hieman matalampi kompressio, kuin niissä, joita käytin aikanaan veritulpan aikana, mutta miten ihania kuoseja ja oikeasti sellaisia malleja, joita ei tarvitse piilotella lahkeiden alle näissä onkaan. Tässä kohtaa ajattelin, että ehkä minunkin täytyy jättää oma ajattelumallini taakseni ja päivittää tietoni näistä nykymalleista. Onhan minulla ollut käytössä jo kompressiosäärystimetkin, niin miksi en antaisi mahdollisuutta näille sukille.

Valkkailin muuten tovin jos toisenkin, ennenkuin päätin, mitkä tukisukat tilaisin. Repeisinkö väri-ilotteluun vai pitäytyisinkö vallan yksivärisissä? Kuitenkin kerta toisensa jälkeen jäin tuijottelemaan näitä kuvissa olevia tähtisukkia, joten klikkailin ne itselleni testiin.


Oma työni on pääasiassa seisomatyötä ja vaikka en oikeastaan päivän aikana mietikään jalkojen väsymistä, on välillä päiviä, kun illalla todella tuntee jaloissa tehneensä töitä. Nämä sukat ovat nyt olleet käytössä viikon ja jalassani siis useampana työpäivänä sekä treenatessa. Ja annan kyllä täyden kympin näille sukille juurikin tällaiseen käyttöön tarkoitettuna. Sukat eivät ole liian kireät, vaikka napakat ovatkin. Ne eivät ole liian paksut tai hiostavat vaan juuri sellaiset sopivat työpäivän ajaksi.

Sen lisäksi, että nämä sukat jäävät vakiokäyttöön työarkeeni, tiedän ulkoiluttavani niitä myös vapaa-ajallani juoksulenkeillä, hyppyrimäen portaissa, treenatessa ja vaelluksilla. Monikäyttöiset, sanoisin.

Yhteistyössä: Color4Care

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Retkikohteena Kyykoski

Luonto-ohjaajaopinnot ovat siitäkin mukava juttu, että tapaa hyvin samanhenkisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka haluavat viettää paljon aikaa ulkona. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi lähteä metsään yön yli retkelle vaikka vähän tosta noin vaan. Pakata rinkkaan eväät, makuupussin ja -alustan, kameran ja mitä nyt milloinkin tarvitsee.

Viime viikolla opiskelijaystäväni laittoi viestiä ehdotellen pientä metsäretkeä, josta ajatusten puolin ja toisin heittoina muodostuikin sitten yön yli retki viikonlopulla. Kelit eivät näyttäneet kovin suopeilta meitä kohtaan, mutta niinhän se menee, että oikealla asenteella ja varustuksella ilmoilla ei oikeastaan ole kovinkaan paljon merkitystä. Eikä niitä ilmoja tietääkseni saa tilata mistään mieleisekseen muutenkaan. Ja tässä tapauksessa se taisi mennä kyllä vähän niinkin, että kahta vähän luontoon höpsähtänyttä ja kovapäistä naista ei olisi saanut perumaan suunnitelmiaan pahinkaan myrsky.


Perjantaina kirjoittelin navigaattoriin osoitteen Kyykoskentie, Luumäki ja lopuksi ajoin Kyykoskentietä niin pitkälle, että vastaan tulee Sulunkosken parkkipaikka. Kannuskoskentieltä kääntyvä Kyykoskentie on metsätietä ja ainakin tähän aikaan vuodesta liukas ja luminen. Ennen Kyykoskelle suuntaamista kävimme ihastelemassa Sulunkosken ja sen ympäristön maisemia. Sen verran otin selvää retkikohteestamme ja sen ympäristöstä, että Sulunkoski on oiva paikka perhokalastukseen ja paikalta löytyikin hyvät puitteet. Oli mm. tulisija, savustuspönttö, muutama katos, pöytiä, WC. Tänne voisin hyvin kuvitella tulevani pientenkin lasten kanssa päivää viettämään.

Lisäksi Sulunkosken virkistyalueen ranta on hyvä taukopaikka myös melojille. Ihan mielenkiinnosta katselin karttaa ja totesin, että olisinhan minäkin voinut tulla tähän retkikohteeseen vaikka veneellä. Ainakin teoriassa. Tuossa ihan kotimme vieressä virtaa Kymijoki ja se on mutkien kautta yhteydessä tähän retkikohteeseemme. Sen verran vähän tosin olen tutkinut saati kulkenut näitä paikallisia vesireittejä, että jätetään tämä nyt vain ihan teoreettiseksi mahdollisuudeksi.

Kyykoskelle matkaa Sulunkoskelta oli vajaan kilometrin verran ja rantaa pitkin kulki polku ja pitkospuut. Matkalla ihastelimme ja kuvailimme kauniita maisemia, näimme majavan tekemiä töitä puunrungoissa ja katselimme joutsenia seka telkkäpariskuntaa.

Perillä Kyykosken taukopaikalla on kota, puukatos (saha ja kirves löytyvät), ulkotulisija ja pöytäryhmä. Kyykosken virtapaikka ja silta olivat taukopaikan vieressä. Kokonaisuudessaan tämä taukopaikka sopi hyvin myös tällaiselle yhden yön retkelle.

Puuliiteristä sahailimme puuta tulisijaan ja sen verran ohutta rankaa puut olivat, että kirveelle ei juurikaan ollut käyttöä. Kota oli juuri sopivan pieni ja se oli helppo pitää lämpimänä koko yön.



Illalla juuri ennen auringonlaskua kävimme kävelemässä alueella toivoen, että näkisimme jotain elämää. Ei sellaista liian isoa elämää (kuten karhu tai susi), mutta ehkä joutsenia, muita lintuja, majavan... Kävellessämme kohti Niskakoskea, joka on kivenheiton päässä Kyykoskesta pysähdyimme kuin seinään, kun tajusimme rannassa olevan joutsenperheen, isä, äiti ja poikanen. Aika nopeastihan nuo joutsenetkin tajusivat läsnäolomme ja lähtivät uiskentelemaan poispäin, mutta aika läheltä pääsimme silti seurailemaan niiden puuhia.

Kävellessämme takaisinpäin kodalle Kati alkoi viittoa (mykkää huutoa) vettä kohti ja todentotta, siellähän ui majava. Seurailimme majavaa pidemmänkin tovin ja se selvästi oli huomannut läsnäolomme, kun tasaisin väliajoin se läiskäytti kunnon pärskeet. Ehkä se vinkkasi meille, että voitte poistua tai varoitti muita kanssaeläjiään meidän läsnäolosta. En kyllä muista nähneeni majavaa koskaan livenä luonnossa, joten ainakin itselleni tämä oli aika vaikuttava kokemus.

Yö meni hieman levottomasti nukkuen ja heräillen ja lisäillen puita tulisijaan ja aamulla olo oli kieltämättä aavistuksen nahkea. Tosin tämäkin kuuluu tähän luonnossa liikkumiseen ja yöpymiseen ainakin näin talvisaikaan, kun tulta on pidettävä yllä jo pelkän lämmityksenkin vuoksi.

Aamulla kävimme vielä kävelemässä maastossa ja kuvailemssa paikkoja. Pikkuhiljaa pakkasimme tavaroita kasaan ja lähdimme suunistamaan kohti autoa. Eilinen meni kieltämättä hieman väsyneissä olotiloissa, mutta tänä aamuna herätessäni taas kunnon yöunien jälkeen voin vain fiilistellä tekemäämme reissua ja sitä, kuinka paljon luonto antaakaan.


Iso rinkkani oli ensimmäistä kertaa käytössä sitten Caminon matkani ja kieltämättä monet muistot tulivat mieleeni, kun pakkailin rinkkaa tätä reissua varten. Itseasiassa näin jopa viime yönä unta, että olin lähtenyt kävelemään Caminoa uudestaan ja aamulla heräsin siihen ajatukseen, mitä ottaisin mukaani seuraavalla kerralla. Ja varsinkin, mitä en ottaisi. Kevyellä rinkalla on vain niin paljon mukavampi kulkea. Kun ei tarvitse kantaa mukanaan mitään ylimääräistä.



lauantai 18. maaliskuuta 2017

Joogapolun seuraava askelma

Eilen mainitsin ihan ohimennen siitä, kuinka jooga sai minut hyvälle mielelle viime viikolla. Joogamatolle astuessa ja harjoitusta tehdessä on aika turha tehdä mitään ennakko-odotuksia harjoituksen kulusta. Sen olen huomannut. Harjoitus on päässyt yllättämään niin positiivisesti kuin negatiivisesti niin monta kertaa, että olen päättänyt vain antaa olla.

Muistan, kun reilu vuosi sitten tuli vahva tunne siitä, että haluan ohjata joogaa. En oikeastaan miettinyt, millaista joogaa, vaan enemmän sitä, miten joogaharjoitus tekee hyvää jokaiselle. Aloitin vetämisen 1-2 tunnilla viikossa ja tunnit olivat sellaista mukautettua voimajoogaa, jota en osaa lokeroida miksikään tietyksi joogaksi. Mukaillen astangajoogan asanoja ja järjestystä, rauhallisen musiikin soidessa taustalla. Meitä oli aina pieni porukka joogailemassa hyvällä fiiliksellä.

Käytyäni ensimmäisellä Yogafunc-tunnilla tiesin heti, että se oli minun juttuni. Yksi niistä. Tunnissa oli periaatteessa kaikki samat ainekset, kuin itsekehittelemässäni joogatunnissakin ja tunti kulki samalla idealla. Kuitenkin tykkäsin siitä ajatuksesta, että tunti olisi valmiiksi tehty ja minulle jäisi vain opettelu ja vetäminen. Kävin Yogafunc-koulutuksen viime keväänä ja syksystä eteenpäin olen vetänyt sitä säännöllisesti Kuntokeskus Ykkösellä. Tuntui ihan hassulta, kun yhtäkkiä niiden muutaman ihmisen lisäksi oli parhaimmillaan yli 20 ihmistä.

Samalla olen joogannut omaa astangajoogaharjoitusta ja edennyt siinä pikkuhiljaa. Miettinyt ja hieman ääneenkin puhunut, josko minä joskus ohjaisin myös sitä. Antanut ajatukselle kuitenkin aikaa, enkä ole pitänyt mitään kiirettä. Vapauttanut hieman enemmän energiaa Yogafuncille ja sen opettelulle. Nyt kuitenkin, kun Yogafunc alkaa mennä aika omalla painollaan, tuntui, että tilaa vapautui muuhunkin.

Viime tiistaina olin apuohjaajana/kuunteluoppilaana astangajoogan alkeiskurssilla ja ihan rehellisesti tunnin jälkeen tunsin leijuvani. Niin hyvä tunne. Sen lisäksi, että koen toki oppivani ja kehittyväni omasta joogaharjoituksesta ja saavani ohjausta ja pääseväni eteenpäin mm. avustetuilla tunneilla ja retriiteillä, avasi tämä mahdollisuus olla mukana kurssilla aivan uuden maailman. Tuntuu, kuin olisin täysin uuden oppimisen äärellä. Sen lisäksi, että pystyn toivottavasti tulevaisuudessa ohjaamaan muita, vie se myös minua eteenpäin omassa harjoituksessani. Tiedän, että tähän käytetty aika maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti ja aivan uudella tavalla. Aika huikeaa.